Ilves kulkee edellä. Enimmäkseen seuraa Antti jälkiä, joskus vilahtaa ilves näkyviin. Hiki valuu Antilta pitkin ohimoita. Hän lykkää lakin takaraivolle, pää on aivan märkä. Väsymys alkaa tulla, jalat pyrkivät raukeamaan ja kädet yrittävät voimattomina hervahtamaan sivuille. Sydän läpättää rinnassa ja henkeäkin välistä pyrkii ahdistamaan. Antti jo monta kertaa yrittää jättämään koko ajon, mutta silloin aina hän näkee ilveksen edessään. Sekin jo alkaa uupua, se ei enää mene niin nopeaan kuin ensin, ja kieli riippuu pitkällä suusta.
Metsässä on kaikki valkoista, paitse puitten ruskeat rungot ja vihreät neulaset. Lumi peittää maan tasaiseen vaippaan. Lunta on puiden oksilla, lunta niiden latvoissa. Pienemmät puut kokonaan katoavat lumivaippaansa. Kaikki tämä on niin omituisen valkoista. On jo iltapäivä. Hämärtääkö jo, vai eikö talvinen, pilvinen päivä tämän valoisampi olekaan. Valkonen lumi tuntuu hohtavan itsestään valoa, enemmän kuin sitä tulee ylhäältä taivaalta. Veri kohoaa kuumasti hiihtäjältä päähän. Hän ei erota muuta kuin tuon yhtenäisen valkean kentän. Syvennyksiä ei huomaa muusta, kuin että niillä kohdin lumi näyttää omituisen heikosti tumman siniseltä.
Tuossa kulkee ilves aivan lähellä. Viimeisiä voimiaan ponnistellen kulkee Antti perästä loivaa rinnettä kiiveten ylöspäin. Siihen hän jo jäisi, mutta, toisella puolella on samanlainen loiva rinne alaspäin. Antti antaa vielä mennä alamäkeä. Hän seisoo sääret jäykkinä suksillaan. Häikäisevän valkonen lumikenttä pyörii hänen silmissään. Lumen päällä näyttää pyörivän lukemattomia, heikosti mustia tähtösiä. Kaikki pyörii. Valkonen kenttä tuntuu kohoavan kallelleen. Hän kallistaa ruumistaan vastaan, että hän muka kumminkin pysyisi kohtisuorassa. Mutta mitä enemmän hän kallistaa ruumistaan, sitä enemmän kohoaa lumikenttä. Viimein raukeaa ruumis ja hän kaatua tupsahtaa pehmeään lumeen. Vähän aikaa pyörii kaikki hänen edessään, hän sulkee hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avaa, on huimaus mennyt ohitse.
Hän viruu läpimärkänä, huohottaen, sydän läpättäen, jotta on haljeta, kaikki jäsenet raukeina, hangella. Ja muutaman askeleen päässä viruu ilves. Mustatäpläinen, ruskeanahkanen, tupsukorvainen eläin, läähättäen, kieli pitkänä suusta. Se on yhtä uupunut, kuin Antti, eikä ole jaksanut etemmäksi mennä. Silmät kiiluvat sillä päässä ja muristen se koko ajan katsoo Anttia silmiin. Antti on niin uuvuksissa, ettei kykene liikahtamaan.
"Kukahan meistä ensinnä toipuu", ajatteli Antti. "Kunhan muutaman hetkisen vain saan huoata, niin kyllä sitten näytän." — Mutta ilves se ensiksi toipui, nousi seisomaan, astui askeleen ja jo alkoi hiljalleen juosta. Antilla oli kyllä pyssy, mutta se oli vain piilukkoinen, suusta ladattava. Hiihtäessä oli siitä ruuti valahtanut taulan viereisestä ruutijohdosta pois, ruutia olisi pitänyt siihen sovittaa, ennenkuin voi ampua, ja siihen ei Antti vielä kyennyt.
Kun ilves oli metsään kadonnut, virui Antti vielä hyvän aikaa liikkumatta hangella. Mieli asettui, sydän herkesi läpättämästä ja koko mies vaipui raukeaan lepoon. Äkkiä vilun väristys herätti Antin taas tajuunsa. Hän rupesi tarkastamaan ympäristöään. Hämärä kietoi verhoihinsa koko luontoa. Kaikki oli valkosen harmaata. Puut alkoivat tummeta, näyttää pelottavan korkeilta, varjot alkoivat käydä syvemmiksi. Antti ei tiennyt, missä oli. Hän oli aivan likomärkä. Ja ruumista raukasi. Hän nousi suksilleen ja yritti lähteä liikkeelle. Mutta hän ei tiennyt, minne hänen olisi ollut mentävä. Ilvestä takaa ajaessaan oli hän vain ajatellut ajettavaansa eikä ollut ollenkaan kiinnittänyt huomiota muuhun. Oli kuljettu milloin mihinkin, poikki vaarojen, halki metsien, milloin suoraan eteenpäin, milloin äkkiä poiketen sivulle oikeaan tai vasempaan. Jälkiään myöten takasin ei Antin tehnyt mieli lähteä hiihtämään, eikä hän luullut jaksavansakaan.
Tuli pimeä. Vilu alkoi ruumista puistattaa. Märät vaatteet tuntuivat kolean kylmiltä. Anttia alkoi pelottaa. Mitä, jos hänen täytyy jäädä yöksi metsään! Hän paleltuu kuoliaaksi likomärissä vaatteissaan.
Hän alkaa hiihtää eteenpäin. Mitä pimeämpi tulee, sitä synkemmäksi käy metsä, sitä korkeammilta näyttävät puut. Suurien kuusien oksilla on suuret lumitaakat ja niistä riippuu huurteisia, jääpuikkoisia naavatukkoja. Ja Antin mieleen tulevat kaikenlaiset tarinat metsän haltioista. Hän ajattelee, että metsä on nyt hänet peittänyt, hänet omakseen ottanut. Hän hiihtää eteenpäin, mutta ei yhtään tiedä, minne hän kulkee. Hän on kuin lumottu. Mutta vilun väristys, joka tärisyttää kangistuvia jäseniä, saa hänet taas tajuihinsa. Hän hiihtää yhä eteenpäin. Tuolla rinteen alapuolella näyttää metsä harvenevan, hän pyrkii sinnepäin. Jalat lykkivät suksia aivan huomaamatta, vaistomaisesti. Loivan rinteen alapuolella, metsä todella harvenee ja loppuu. Siinä on joki ja joen molemmilla puolilla aukeata. Joen vartta hetken kuljettuaan näkee hän heinäpieleksen. Nyt hän alkaa tunnustella paikkoja. Täällä he kävivät kesällä heinässä, tekivät pieleksen, josta aikoivat hankikanteen aikana vetää heiniä kotiin. Mutta täältä on pitkälti kotiin ja Antti on niin läpi viluissaan, että pelkää siihen kontistuvansa. Äkkiä hänelle pälkähtää ajatus päähän, johon hän tarttuu kuin pelastavaan korteen.
Hän hiihtää pieleksen luo, alkaa pieleksestä nyhtää heiniä ja kaivaa siihen onkalon. Sitten hän tunkeutuu onkalon sisään, niin että jalat ja enin osa muuta ruumista ovat pieleksen sisässä, pää ja kädet vain pistävät esiin. Maassa on hänellä edessään pyssy ja ampumakalunsa. Hän ottaa esille ruutia, panee sitä pienen kasan kuivien heinien päälle, iskee teräksellä piitä, saa kipinän taulaan temmatuksi, asettaa taulan ruutiin, se syttyy ja tuli tupsahtaa ilmiliekkiin, sytyttäen heinätukon. Siten saa Antti pienen tulen eteensä, jota hän ylläpitää, polttamalla heiniä, varpuja, lastuja, mitä siitä käsiinsä saa. Ruumista vilu värisyttää, mutta on sentään vähän parempi. Heinä ruumiin ympärillä estää lämmintä haihtumasta ja tuli edessä antaa vähitellen lämpöä. Vaarallinen on kuitenkin Antin asema. Hän pyrkii vaipumaan horrostilaan. Ei enää jaksa oikein ajatella, eikä jaksa seurata ajan kulkua, ei tiedä onko hän siihen äsken tullut, vai siinä jo kauan ollut.
Kun Antti oli kotoa lähtenyt, oli Yrjö ensin yrittänyt estämään, mutta ajatteli sitten, että antaa pojan koettaa. Päivä kului, eikä Anttia kuulunut. Ilveksen ajo viepi paljon aikaa, ajattelivat kotiväki eivätkä sen enempää huolissaan olleet. Iltahämärissä tuli Hermi kotiin nolona, häntä koipien välissä, vähän ontuen.