Niin metsästelivät siirtolaiset, milloin metsän petojen kanssa taistellen, milloin metsän karjaa pyydystellen. Karhun taljasta saatiin mainio peite, jota kovimmilla pakkasilla käytettiin. Ilveksen nahka, oravan ja näädän nahat olivat parasta kauppatavaraa, niillä vaihdettiin mitä välttämätöntä oli. Rintamailla käytiin hyvin harvoin ja se mikä sieltä tuotiin, oli selässä kannettava. Lintuja pyydettiin ja saatiin runsaasti. Metsässä oli vipuja, oli kahoja. Viimeksi mainittu oli muodostettu noin parin kyynärän pituisista, piiriin asetetuista kepeistä. Kun teiri istahti taitavasti poikittain asetetulle puulle putosikin se kapeaan suppiloon, eikä päässyt pois. Linnut säilytettiin jäätyneinä ulkona ja oli metsälinnun liha kuukausmääriä heidän pääravintonaan, kunnes kevätpuoleen kala taas tuli ensi sijalle.
Ensimäisenä kesänä oli Jaakko jo ryhtynyt kasken valmistuspuuhiin. Seuraavana talvena kaski kaadettiin ja seuraavana kesänä se oli poltettava ja sitten elokuussa se oli kylvettävä. Mutta siementä ei ollut vähintäkään. Jaakon vaatimuksesta oli kaski tehty mahdottoman suureksi. Ei sitä vähillä määrillä kylvettäisi. Usein tästä talven kuluessa puhuttiin, usein huolehdittiin, miten ja mistä siementä saataisiin. Kun kerran taas siemenen saannista keskusteltiin, ehdotti Jaakko, että hän lähtisi kirkonkylän tienoille Parviaisilta siemenviljoja tiedustelemaan.
"Saisihan lähteä", arveli Yrjökin. "Hyvähän on ajoissa tiedustella. Talvikelillä sieltä ehkä saisi hevosella viljan tänne kuljetetuksi paremmin kuin kesällä. Ovathan nyt suot jäässä, aukeilla kantaa hanki ja metsämailla jollain tavalla pääsee kulkemaan. Ehkä sieltä saisi hevosenkin lainaksi."
Ja niin päätettiin, että Jaakko lähtisi Parviaisilta siemenviljaa tiedustamaan.
Seuraavana päivänä hän lähti suksilla liikkeelle jo ennen auringon nousua, hiihti huimaa vauhtia eteenpäin, niin että perille pääsi jo saman päivän iltana. Päivässä kulki sen matkan, mikä kesällä kuljettiin kahdessa.
Parviaisen talossa eivät viestit olleet niinkään hyvät. Siemenviljaa tosin vähän oli, mutta ei missään tapauksessa voitaisi antaa niin paljon kuin Jaakko sanoi tarvitsevansa. Ja muilla ei arveltu kellään olevan. Kun Jaakko pyytämällä pyysi siemeniä suureen kaskeensa, luvattiin viimein yksi tynnöri. Kesällä saisivat tiedustella uudestaan, silloin annettaisiin lisää, jos olisi, nyt ei uskallettu enempää antaa. Hevosia ei myöskään luvattu kuljettamaan. Hevoset olivat ainaisten sotien vuoksi vähissä. Ja ne, mitkä oli, tarvittiin välttämättä kotona.
Kun ei muuta neuvoa keksitty, päätti Jaakko viedä itse omin neuvoin viljan kotiin. Hän tiedusteli kylästä ahkiota ja saikin lainaksi. Siihen sovitti hän puolen tynnöriä ruista, toisen puolen jätti hän toisella kertaa noudettavaksi ja lähti sitä hiihtäen perästään kuljettamaan kotiinpäin. Hitaasti edistyi kulku, mutta Jaakko oli voimakas ja rohkea ja sujui se matka silläkin tavalla. Mutta hän oli myöskin huoleton. Rohkeasti kulki hän kylän läpi, kylän reunasta aukeita pelto- ja niittymaita ja sitten kyläkunnan hakametsiä. Mennessään hän laulaa helähytteli, niin että salo kajahteli.
Mutta vaikka Jaakko olikin väkevä, oli moisen kuorman kuljettaminen hiihtäen raskasta. Kylän mailta päästyään oli hänen kiivettävä Honkavaaran kuvetta ylös. Vaaran harjalle päästyään oli hän aika lailla palavissaan ja pysähtyi lepäämään. Hän nousi suksilta pois ja istahti elosäkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Ajatukset kulkivat edeltä kotiin ja hän ajatteli jo kotiintuloaan, kuinka hän ylpeänä sanoisi, että sainpahan edes vähäisen. On siinä ainakin alku siemeneen ja kun keritään, käydään lisää. Vielä se suuri kaski rukiilla kylvetään, vaikkapa saisi kuinka monta tämmöistä retkeä tehdä. Ja rukiisen leivän varassa se pikku Jaakko mieheksi varttuu. Maanviljelijä ja talonpoika siitä tehdään eikä mitään metsäläistä, karkulaisena, metsän antimilla eläjää. Ja rohkea mieli kuohahti, ja rinta paisui ja hän lauloi katsellen kirkkaasti paistavaa aurinkoa
Terve päivä paistamahan,
Terve kuu kumottamahan.
Sitten nousi hän taas suksilleen, kiinnitti ahkion nuoran vyötäisilleen ja alkoi kulkea eteenpäin. Kohta tuli hän Honkavaaran laen pohjoiselle reunalle. Loiva rinne kasvoi harvaa metsää. Siitä oli mainio kiitää suksilla alas, ahkiokaan ei haitannut huimaa vauhtia. Lumi oli huikaisevan valkoista auringon kirkkaassa paisteessa. Äskeisen ponnistuksen jälkeen tämä nopea vauhti, viileän ilman vedon palavia poskia sivellessä, pyrki melkein päätä pyörryttämään.