Mutta jos Jaakko noudattikin, vaikka hänellä kylläkin veri kuumana kuohui, vanhemman ystävänsä neuvoa, ja jos Liisa suostuikin, luottaen Yrjöön, jäämään asemilleen, niin oli useita muita, jotka eivät niin tehneet. Suomen puolelta tehtiin ryöstö- ja partioretkiä Venäjän puolelle rajaa. Siemenviljoja sieltä ei suinkaan tuotu. Se mikä tuotiin, se toisen kerran vietiin. Vihan liekkiä ja koston henkeä nämä retket ylläpitivät. Paljon miehiä sortui veljessodan kahakkoihin, paljon taloja hävisi sodan liekkeihin. Liisan lausumaa ajatusta myös monet noudattivat, siirtyivät pois toisille asumasijoille. Ja niin asutus harveni, maakunta kävi autioksi. Kokonaisia kyläkuntia tuli asumattomiksi, melkeinpä pitäjiä.
Olipa niitäkin, jotka epätoivoissaan pakenivat itään ja kaakkoon. Sinne menivät, vihollisten turviin antautuivat, mutta sinne myös hävisivät, unohtivat kotinsa, kielensä, entisen elämänsä. Hämärinä taruina vain siellä kaukaisessa maassa säilyi muisto entisestä kodista. Monien vuosikymmenien jälkeen on sieltä silloin tällöin tullut aarteen etsijöitä, jotka perintönä kulkeneiden tietojen mukaan ovat hakeneet kaukaisina sota-aikoina maahan kätkettyjä aarteita. Tarkkojen merkkien mukaan ovat he kaivaneet ja sitten taas kadonneet sinne, mistä olivat tulleetkin. Ei kukaan tiedä, ovatko he mitään löytäneet. Sillä sivullisen he eivät ole sallineet olla saapuvilla kaivaessaan ja kaivettuaan eivät ole kellekään kertoneet, ovatko tarinat pitäneet paikkaansa.
Jos ei Yrjö ollut halukas partioretkelle lähtemään, eikä myöskään pois pakenemaan, ei hän antautunut puheisiinkaan semmoisten kanssa, jotka pyrkivät turvaa hakemaan vihollisen maasta.
Mutta siemenviljaa oli hankittava, vaikka se sitten olisi ollut tuotava vaikka mistä. Monta suunnitelmaa tehtiin. Viimein päätti Yrjö lähteä sitä hakemaan pohjoisesta päin. Siellä oli Saimaan vesistöön vievien vesien varsilla satamapaikkoja, joihin veneillä tuotiin viljaa ja muuta kauppatavaraa Saimaan vesistön eteläosista. Sinne päätti Yrjö lähteä siemenen hakuun. Matka oli pitkä, toista kymmentä peninkulmaa, mutta minkä sille teki. Jalan ei sitä matkaa saattanut kulkea, ja vielä vähemmin kantamalla viljat tuoda. Hevosella oli matka kuljettava ja tuotavat tuotava. Vieläpä kahdella hevosella. Siemeniä tarvittiin neljä ja puoli tynnöriä ja samalla oli tuotava suoloja ja muuta välttämätöntä. Hevoset päätti Yrjö koettaa saada vuokratuiksi kirkonkylän tienoilta. Toveriksi retkelleen päätti Yrjö ottaa Antin. Kotiin oli joka tapauksen varalta jätettävä yksi varma mies. Eihän voinut tietää, mitä saattoi tapahtua. Olihan vainolainen ennenkin jo Ahmavaaralle yrittänyt. Yritys ei silloin ollut onnistunut, ehkä se onnistuisi nyt. Toiseksi oli kaskimaalla vielä paljon työtä tekemätöntä ja siihen tarvittiin vaurasta miestä. Antti ei enää ollut aivan lapsi. Ja hänestä Yrjö tahtoi kasvattaa Ahmavaaran vastaisen isännän. Tämmöinen pitkä vaarallinen matka olisi varmaan hänelle hyvin opettavainen ja kehittäväinen. Lisäksi oli Antti paljon keveämpi kuin kookas Jaakko ja senvuoksi hevonen keveämmin kantaisi häntä selässään.
Mutta vilja oli kallista siihen aikaan ja etenkin siemenvilja. Nahkoja ei voitu sinne ruveta kuljettamaan, eivät kuuluneet siellä huolivan, vaan kovalla rahalla oli vilja ostettava.
"Mistä ihmeestä ne semmoiset määrät rahaa saadaan", hoppuili Liisa kuullessaan mainittavan, miten siellä kaupat olivat käytävät. "Sen vähän, mikä meillä rahaa oli, vei vainolainen, kun meidän talon poltti. Annettiinhan niitä meidän lehmiä, annettiin yksi Sonkajaan, toinen Lusmaan, silloin kun me tänne tulimme. Ehkä sieltä jotain voisi saada.”
"Saamatta taitavat jäädä sekä Sonkajasta että Lusmasta. Hyvä, kun pystyssä pysyvät. Ei. Emme toisten varoihin turvaudu. Omillaan toimeen tulemme. On se vara pidetty tätä varten", sanoi Yrjö.
"Vara pidetty? Kuka sen on pitänyt?"
"Roivas!" sanoi Yrjö. "Antin ja Ollin isä."
"Roivas!" — "Isä!" — "Johan hän kuoli vuosia sitten!"