— Minkä tähden! Sibylla sopotti ja punastui korvia myöten.
Kreivi syleili häntä nauraen; aamiaista syötäessä haasteltiin iloisesti. Etenkin miss O'Neil näytti oikein ilosta säteilevän ja koetti yleisessä riemussa olla pääenkelinä. Kun palvelijat olivat vetäytyneet pois, kreivi sanoi:
— No eihän sinun olekaan nälkä tänä aamuna, lapseni? Kas siinä, siinä on selviä merkkiä pahasta omastatunnosta!
Sitten hän kääntyi Irlannittaren, tavallisen uhrinsa puoleen ja sanoi traagillisella äänellä:
— Ah niin! tiesittekö te sitä, miss O'Neil?… Mutta, à propos, miss O'Neil, mitä kansallisjuhlaa olette muistelleet viime yönä. Olen kuullut tuon viheriäisen Irlannin harpun suloiset sävelet aina kukon laulusta saakka.
— Oi Jumalani! herra kreivi, suokaa minulle anteeksi… Jos olisin saattanut aavistaakaan teidän sitä kuulevan…
— Minunko, minun sitä kuulevan?… Vai te ette siis milloinkaan opi tuntemaan sydäntäni, miss O'Neil?… Vaikka te olisitte Kalkutassa… ja minä Bellevue'ssa… niin kuulisin, kun te vaan sormellanne… yhdellä… pikkusormellanne koskettaisitte harppuanne… ja värisisin ehdottomasti myötätuntoisuudesta… Mutta puhukaamme vakavasti: tiesittekö te sitä, miss O'Neil, niin tai ei?
— Mitä herra kreivi?
— Tiesittekö te, että tämä nuori tyttö varsin järjettömästi on vannonut rakkauden valoja erään tuntemattoman herran kanssa metsän syvyydessä?
— Oh, iso-isä! Sibylla sanoi.