Kreivi nousi ylös ja lisäsi vakavalla äänellä, likistäen tyttären tytärtänsä rintaansa vasten:
— Rakas lapseni, mikään ei olisi minulle niin mieluista!
— Suokaa anteeksi! Sibylla sanoi. Sallitteko minun huomauttaa teille erästä asiaa? Te olette suloinen ja hyvä iso-isä, mutta ajattelematon… Minä tunnustan suoraan, että kreivi de Chalys on minusta paras ja miellyttävin mies, kuin milloinkaan olen nähnyt… teidän jälkeenne… sillä on sangen mahdollista, että, hänen eilen-iltaisesta kohteliasuudestaan huolimatta, hänessä ei milloinkaan synny ajatusta minua naida!
— Epäilemättä se on mahdollista… Mutta siinä tapauksessa se on hänelle sitä pahempi… Mitä sinuun tulee, niin minä avaan sinulle kokonaan sydämeni, sillä minä tiedän kelle puhun… Sinä olet viisas tyttö, pikku Sibylla! Muuten sinun mieltymyksesi herra de Chalys'iin ei ole saattanut yhtenä yönä muuttua vastustamattomaksi intohimoksi, eikö niin? Hyvästi, lapseni!
Kreivi lähti tyynesti läsnäolollansa ansaitsemaan pelirahaansa, hän kun näet oli erään suuren rautatielinjan hoitaja, käveli sitten neljännestunnin kello kolmen jälkeen Italialaisten bulevardilla ja meni sitten pelikumppaniensa seuraan pelaamaan whistiä, — liikuntosuunnitelma, jota ainoastaan hänen terveytensä tila ja maanpallon mulkkaukset saattoivat muuttaa.
Hra de Vergnes jätti tyttärentyttärensä paljoa rauhattomammaksi ja levottomammaksi, kuin hän saattoi aavistaakaan, sillä hän ei tiennyt, ja vaikeata se hänelle olisikin ollut, sitä salaista ystävyyttä ja niitä hämäriä ja syvämielisiä aavistuksia, jotka näyttivät edeltäkäsin valmistaneen ja kypsyttäneen Sibyllan ja Raoul'in välille sen myötätuntoisuuden, jonka hän luuli eilen syntyneen. Nämä kaksi olentoa, joilla kummallakin oli yhtä elävä ja ikäänkuin yhtäälle päin kallistuva mielikuvitus, olivat jo monena vuonna niin sanoaksemme luistaneet toinen toistansa vastaan jotakin salaperäistä kaltevaa rinnettä myöten, ja heidän ensikerran tavatessaan toisiansa tapahtui kova tölmäys, josta leimahti tulta. Tällaiset intohimojen ukon-iskut, joita voi selittää väkevän kahdenpuolisen hengenheimolaisuuden ja myötätuntoisuuden avulla, ovat epäilemättä poikkeuksia; mutta nämät poikkeukset eivät ole harvinaisia, ja niiden tosi-elämässä ilmaantuminen oikeuttaa sellaisia kertomaan romaanissa, joka juuri onkin poikkeuksellisten tunteitten kertomista, ja antaa sille saman viehätyksen ja arvon kuin tosiasioillekin.
Neiti de Férias käsitti tuskin itsekään, kuinka syvästi hra de Chalysin eilen-iltainen puhe oli häneen vaikuttanut. Hän kysyi itseksensä, kuinka koko hänen kohtalonsa saattoi riippua ainoastaan pelkästä salonkikeskustelusta. Hänet teki hirveän rauhattomaksi se ajatus, että herra de Chalys, kerran lähdettyänsä pois de Sauves'in asunnosta, oli jälleen antautunut töittensä ja toimiensa uralle sen enempää ajattelematta tätä elämänsä vähäpätöistä sivuseikkaa. Hän olisi antanut vaikka verensä, jos olisi saanut selvää Raoul'in ajatuksista.
Raoul'in ajatukset olivat ihan samat kuin Sibyllankin, vaan että hänen levottomuutensa oli vielä astetta suurempi. Sibylla ei kuitenkaan epäillyt siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt herra de Chalys'iin: hänen naisellinen aistinsa sen hänelle varmaankin ilmoitti, ja hän olikin epätiedossa ainoastansa siitä, missä määrässä hän oli häntä viehättänyt; mutta herra de Chalys, joka oli viettänyt osan yötä muistelemalla ja miettimällä, tarkkaan tuon nuoren tytön jokaista sanaa, jokaista äänen värähdystä ja kasvojen piirrettä, oli sellaisten yhdistysten ja vähennysten kautta, joita ainoastaan rakastavaiset tuntevat, saanut päätöslauseen, joka häntä ei ensinkään miellyttänyt. Sitten hän oli sangen surumielisenä nukkunut.
Herätessänsä hän pakotti itseänsä katselemaan asioita kirkkaammassa valossa. Hän asui Saint-Dominique-Saint- Germain'in kadun varrella isänsä talossa, jolla oli se etu, että siinä oli puutarha. Silloin oli helmikuun loppupuoli, ja linnut lauloivat kukkivissa kastanjapuissa. Kreivi alkoi itsekin laulaa kävellen pitkin askelin ja taittoi silloin tällöin orvokin taimen, haistoi sitä ja näpäytti sen sitten peukalollansa maahan. Pian hän meni atelieeriinsa ja avasi albuminsa, missä oli nuo kolme Sibyllan muotokuvaa. Hän täydensi viimeisen samannäköisyyttä muutamalla hienolla viivalla, tarkasteli sitä äänettä ja jupisi sitten hiljaisella, huokauksen tapaisella äänellä:
— Vaimoni. — Tämä sana saattoi hänet hymyilemään, sitten hän kohotti olkapäitänsä ja muuttui huolettoman näköiseksi. Hänen hullumainen pelkonsa palasi jälleen: