— Joutavia! ei hän minusta huoli; se on varma! Minähän olen liian vanha!… Ah, työhön!
Hän laitteli hyräillen värilautastansa kuntoon. Yht'äkkiä hän nosti telineeltänsä sen taulun, jota hän maalasi, muutti siihen uuden kankaan, pani avonaisen albumin eteensä eräälle tuolille ja alkoi sitten haahmollensa kuvata neiti de Férias'ia ja hänen kalliotansa.
Hän oli eilen hankkinut itsellensä sen tiedon, että rouva de Vergnes'in vastaan-ottopäivä oli tiistai; hän päätti kumminkin lykätä käyntinsä seuraavaan tiistaihin, vaikkapa vaan osottaaksensa neiti de Férias'ille ylevää välinpitämättömyyttä. Mutta kello neljän aikaan hän heitti maalilautasensa äkkiä pois ja lähti pukeutumaan. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin hän oli, albumi kädessä, de Vergnes'in ovella.
Ujostelemattomimmatkin naiset, jotka lapsuudestaan saakka ovat tottuneet noudattamaan ankarata käytös- ja puhetapaa, huomaavat arkatuntoisissa asioissa olevansa etevämmät, kuin karaistuneimmatkin miehet. Kun hra de Chalys, otsa mielenliikutuksesta kalpeana, astui saliin, missä Sibylla istui rouva de Vergnes'in ja miss O'Neil'in keskellä, niin se iloisuus ja totisuus, millä hän vastasi hänen tervehdykseensä, herätti hänessä vastenmielistä hämmästystä, vaikka tuo nuori tyttö kuuli tällä hetkellä korvissansa pauhaavan valtameren myrskyjen kohinan. Tämä kreivin tuskallinen tunne kasvoi vielä keskustelun kestäessä: todella tapahtui aivan itsestänsä niin, että puheltiin järjestään niistä eri asioista, mitä herra de Vergnes asiain tottuneena tuntijana oli ennustanut, ja että tämä täsmällisyys lopuksi alkoi tuntua naurettavalta neiti de Férias'ista, joka muuten tunsi olevansa iloisessa ja huolettomassa mielentilassa. Kun Raoul sitten pyysi rouva de Vergnes'ia hyväntahtoisesti käymään katsomassa hänen atelieeriansa, niin; Sibylla iski salaa silmää miss O'Neil'in kanssa, tuskin voiden nauruansa pidättää. Tämä epäilystä herättävä kasvojen väänne oli ihan odottamatointa herra de Chalys'ille ja hämmästytti häntä sanomattomasti. Se ei asiaa parantanut, että rouva de Vergnes lupasi käydä hänen atelieerissansa ensi joutopäivänä: hän lähti pois kokonaan tyytymättömänä koko käyntiinsä, itseensä ja etenkin neiti de Férias'iin.
— Hyvä Jumala, hän puhui itseksensä, kävellen pitkin bulevardia, synkkä hajamielisyys kasvoilla, ett'en minä häntä miellytä, on varsin selvää ja luonnollista… kymmenestä tuhannesta naisesta on yksi, jota tahtoisi miellyttää ja juuri häntä sitten ei miellytäkkään… tämä on kyllä selvää;… mutta että minussa hänen mielestään on jotakin huvittavaa, naurettavaa, että minä olen narri… sitä en saata käsittää!… sillä on ihan selvää, että hän teki minusta pilkkaa opettajattarensa kanssa, joka, sivumennen, on maailman hirvittävin opettajatar!… Minä en saata kärsiä pilkallista luontoa nuorella tytöllä: se on hänen luontonsa ilkeyden ja hänen sielunsa kuivuuden merkki… Ja olihan se välttämätöintä että hänelläkin, tuolla nuorella olennolla on hänen vikansa; muuten hän olisi liian kaunis!… Jumalani! kuinka kaunis hän kumminkin on. Kuinka kaikki hänen liikkeensä ovat kauniita, kainoja ja sopusointuisia!… Se on kuin sävelten sointua!… Ja sen ohessa jalo sydän ja puhtaat ajatukset kuin teräs!… eikä ole hyvyyttä… luonnollisesti!… No niin sydän parkani, älkäämme siitä huoliko, mennään päivällistä syömään!
Hän lähti todellakin syömään päivällistä kumppaniensa luo, mikä ei ollutkaan vaikein osa sitä ohjelmaa, mitä hän oli ottanut noudattaaksensa. Sinä iltana hän joutui oikein peliraivoon ja menetti suuren summan. Seuraava päivä tuntui hänestä kestävän iankaikkisesti, mutta illalla hän muisti, että rouva de Vergnes'illa oli sinä päivänä loosi operassa ja hän lähti teaatteriin. Ensi silmäyksellänsä saliin tullessansa hän kohtasi Sibyllan silmät, jotka levottomina tarkastelivat orkesteria ja jotka nopeasti kääntyivät toisaalle, kun hän huomasi hänet. Raoul'issa heräsi jälleen hiukan elämisen halua. Näyteltiin Hugenottia. Kärsivällisesi hän odotti aina kolmannen näytöksen loppuun saakka, ennenkuin hän lähti rouva de Vergness'in loosiin, missä hän oli yksinänsä tyttärentyttärensä kanssa. Neiti de Férias ojensi hänelle valkoisiin hansikkaihin puettua kättänsä niin todellisella ystävyydellä, että se häntä liikutti. Kuitenkaan hän ei paljon ottanut osaa keskusteluun: hän kohotti tuon tuostakin lornjetin silmillensä, katseli yleisöä ja vaipui jälleen suloiseen äänettömyyteensä; mutta kun Raoul väliajan loputtua nousi ylös, hän kääntyi yht'äkkiä ja kysyi ikäänkuin hämmästyneenä:
— Ettekö jää tänne?
Ja hän jäi.
Hugenottien neljäs näytös alkoi. Vaikka herra de Chalys osasi ulkoa pienimmätkin kohdat tässä mahtavassa lyyrillisessä teoksessa, joka on ehkä kauniin, mikä ihmiskorvaa milloinkaan on ihastuttanut, niin hän luuli kuitenkin kuulevansa sitä ensi kertaa. Runoelman hirvittävät ja intohimoiset sävelet, jotka niin sanoaksemme tulivat hänen sieluunsa toisen sopusointuisen sielun kautta, näytti herättävän hänessä uutta ja tuntematointa ihastusta. Hänen istuessansa Sibyllan tuolin takana häntä hurmasi sanomattomasti se mystillinen tuoksu, jota rakastettu olento levittää ympärillensä. Hän luuli näkevänsä tuon nuoren tytön riippuvissa kutrissa, hänen hiuskukissansa ja hänen marmorin valkoisissa olkapäissään käyvän milloin hekuman, milloin kylmyyden väreitä ja henkäyksiä. Vaikk'ei Sibylla ainoallakaan sanalla ollut poistanut niitä epäilyksiä, jotka eilisestä saakka olivat hänen mieltänsä häirinneet, niin kaikki epäilys oli kuitenkin kadonnut: hän tunsi silloin kummallisen varmaan, että hän itsekin oli rakastettu, ja että koko tämä taivaallinen musiikki, kaikki näyttämöltä kuuluneet äänet ja orkesterin sävelet olivat Sibyllasta ja hänestä ainoastaan rakkauden hymni, jota heidän kummankin sydämensä lauloivat. Hän oli siis enemmän ihastunut kuin hämmästynyt, kun neiti de Férias näytännön lopulla, juuri kun kappaleen rakastavat päähenkilöt tyhjentävät tuskaansa jumalallisen ihanaan surulauluun, kääntyi yht'äkkiä hänen puoleensa, kosteissa silmissä säteilevä loiste, ja sanoi melkein hellällä äänellä:
— Ettekö ole onnellinen?