VII.
Joutsen.
Kreivi de Chalys oli hiukan arvellen päättänyt palata takaisin Fériasiin. Hänen lyhyt oleskelemisensa Pariisissa ja ne tapaukset, mitkä häntä siellä olivat kohdanneet, näyttivät rikkoneen sen sulouden, minkä Sibyllan hieno käsi oli hänen ympärillensä kutoellut. Hän oli ikäänkuin herännyt tästä unelmasta, ja hän näki sinä jonkinlaista naurettavaa lapsellisuutta, ja hän ihmetteli sitä, että hän niin kauan oli saattanut antautua sen valtaan. Tämä alakuloinen mieliala hämmensi vaan hänen ajatuksiansa matkan kestäessä. Tämä todellisen elämän, sen surujen ja sen tapainturmeluksen kokeminen oli taas saattanut hänen ajatuksiinsa epäilyksien tuottaman epävarmuuden ja ivallisuuden; Gandrax'in kuiva ja alhainen kuolemistapa oli jälleen upottanut hänet aineelliseen syvyyteen; myöskin hänen kohtauksensa Klotildan kanssa oli häntä suuresti häirinnyt. Hänen omantuntonsa vastustelemisista huolimatta tuon nuoren vaimon innostus, ja hehkuvat ja tuliset sanat olivat herättäneet hänessä alhaisempaa rakkautta ja hänen suonissansa jonkinlaista salaista juopumusta; hän oli yhä näkevinänsä hänet polvillaan edessänsä, kyyneltensä, kauneutensa ja intohimonsa sekasorrossa. Hän ei lukenut hänelle ensinkään rikokseksi tätä yltynyttä ja kaikkiin uhrauksiin valmista intohimoa, vaan hänen pikemmin teki mieli sitä ihailla ja pitää sitä kaikkein suurimpana hyveenä, jonka rinnalla neiti de Férias'in miettivä ja arvosteleva rakkaus himmeni kummallisen suuresti. Hän lähti kumminkin kenties säästääksensä Sibyllaa liian äkillisestä iskusta, kenties myöskin turvataksensa itseänsä niiltä viettelyksiltä, joiden jumalattomuuden hän varsin hyvin tunsi.
Kun hän illalla saapui pappilaan, niin kirkkoherra, jolle edellisenä päivänä oli kirjoittanut tulostansa, ilmoitti hänelle, että Fériasin perhe odotti häntä päivälliselle. Hän lähti samalla hevosella, joka oli hänet tuonut asemalta, linnaan. Se hellä ja melkein isällinen vastaan-otto, joka siellä tuli hänen osaksensa, ei saattanut voittaa sitä surullista kylmyyttä, joka vallitsi hänen sydämessänsä ja jota hänen kasvonsa ja äänensäkin ilmaisivat. Ne surulliset asianhaarat, jotka olivat hänet kutsuneet Pariisiin, ja se murhe, joka häntä siellä kohtasi, riittivät Fériasin markiisille ja markiisittarelle selittämään hänen mielialaansa; mutta Sibylla näytti olevan tarkkanäköisempi. Heti Sibyllan ensi silmäyksessä, kun hän ojensi kätensä hra de Chalys'ille, oli ilmaissut levotonta uteliaisuutta, joka hämmästytti ja hämmensi Raoul'ia. Tämän hennon ja ylenmäärin tunteellisen olennon aavistamiskykyä saattoi melkein sanoa ennustamislahjaksi. Hän ei lakannut tarkastamasta Raoul'ia päivällisen kestäessä samoilla levottomilla silmäyksillä. Hän huomasi, että kreivi vasten tapaansa lähti salista rukouksen ajaksi, ikäänkuin päästäksensä olemasta siinä läsnä. Muuten Sibylla toimitti illan kuluessa emännän toimet tavallisella tyyneydellänsä, vaikka hän olikin hyvin kalpea. Hän soitti hetkisen pianoa, tarjosi teetä ja piirusteli eräälle taulun palaselle, vaihtaen herra de Chalysin kanssa muutamia välinpitämättömiä sanoja.
* * * * *
Kello oli puoli yksitoista, kun Raoul lähti. Linnasta lähdettyänsä hän jäi seisomaan kuistille ikäänkuin hämmästyneenä siitä näystä, joka levisi hänen silmäinsä eteen. Ilta, joka jo oli kylmä, oli kaunis ja kirkas: hopealta hohtava puolikuu loisti taivaan sinilaella ja oli juuri laskeumaisillansa puitten tummain latvain taakse; se loi vielä kirkasta valoa linnan pihaan ja muutamat säteet kimaltelivat hiukan kasvihuoneen ikkunoissa, lammikon vedessä ja liikahtamattoman joutsenen valkoisissa sulissa. Se oli kuni lumotun rauhan ja äänettömyyden näky. Raoul katseli sitä tuokion ja huoahti pitkään. Hiljainen rahina sai hänet kääntymään: hän näki neiti de Fériasin parin askeleen päässä itsestänsä.
— Te olette suruissanne, herra, hän sanoi hänelle soinnukkaalla ja viehättävällä äänellänsä.
— Kuinka en sitä olisi, neiti!… Minuahan on kohdannut niin julma suru.
— On kyllä, mutta on tapahtunut jotakin muutakin, eikö ole?… Sanokaa suoraan!
Hän loi silmänsä alas, viivytteli ja sanoi kohottaen päätänsä: