— Tahtoisin puhutella teitä, neiti Sibylla.
— Nytkö?
— Nyt.
Sibylla näytti vuorostaan viivyttelevän, sitten hän sanoi äkkiä:
— Odottakaa minua.
Hän lähti eteiseen ja palasi heti takaisin: hän oli heittänyt puoleksi alastomille hartioillensa lyhyen valkoisen, sinisyrjäisen viitan, jonka yläpuoli peitti hänen päätänsä. Hän tarttui Raoul'in käteen; he astuivat hitaasti alas kuistin portaita ja kulkivat poikki pihan ääneti ohjaten kulkuansa puistoon. Kun he pääsivät pimeälle käytävälle, joka alkoi linnan portilta, ja jonka poikitse siellä täällä oli vaaleahkoja juovia, Raoul viimein alkoi puhua ja hänen sanoissansa ilmaantui tuskin pidätetty katkeruus.
— Neiti, hän sanoi, minä olen juuri elänyt yhden noita kovia elämän hetkiä, jotka palauttavat ihmisen todellisuuteen ja velvollisuuksiensa täytäntöön. Minä rukoilen siis teitä ilmoittamaan mulle ajatustenne salaisuuden, minä rukoilen teitä sanomaan, onko kunnia omistaa teidän kättänne niin kauvan kielletty, kuin en ole saanut ylhäältä sitä armoa, — joka minulta puuttuu, — ja joka, minä pelkään, tulee aina minulta puuttumaan. Siinä tapauksessa minä en ole pitkittävä, sen tunnustan, sen toivottaman rakkauden murtamista, kunnes olen menettänyt senkin vähän rohkeuttani ja arvokkaisuuttani, mikä vielä on jäljellä.
Sibylla oli äkkiä pysähtynyt.
— Minä odotin tätä! hän sanoi hiljaa.
Raoul jatkoi, ei ollen kuulevinänsä tätä, samaan tapaan: