— Niin, nyt aion hyljätä koetuksen, jota pidän hyödyttömänä, mielettömänä… Haaveilujen aika on mennyt… Teidän uskonne ei koskaan ole oleva minun… Koko elin-aikani on epäilys virtaileva minun suonissani… Siinä on totuus.
— Suokaa anteeksi, herra, neiti de Férias sanoi tuskin kuuluvalla äänellä; mutta tämä puhetapa on niin odottamatointa sen jälkeen, jota käytitte muutama päivä sitten tällä samalla hetkellä, että minun täytyy siihen vastatakseni koota ajatuksiani.
Raoul kumarsi. Sibylla käveli jonkun aikaa ääneti hänen rinnallansa. He saapuivat käytävän päässä valoisammalle paikalle. Sibylla kohotti kuten hämmästyneenä kasvonsa sinistä tähtitaivasta kohti ja hänen tämän yksinkertaisen liikkeen tehdessänsä näytti Raoul'ista hänen viitan verhosta esiintyneet kasvonsa saavan jonkinlaisen omituisen, melkeinpä läpinäkyvän kalpeuden.
— Voitteko pahoin? hän kysyi häneltä vilkkaasti, lähestyen häntä.
Sibylla hymyili.
— Vähän, hän sanoi.
Ja näyttäen sormellansa taivasta kohti, hän jatkoi:
— Tuntuu siltä, kuin olisin pudonnut tuolta asti!
Raoul luuli, että hän hoiperteli; hän teki liikkeen tahtoen häntä tukea, mutta Sibylla esti hänet siitä tyynellä suloisuudellansa.
— Antakaa minun vaan nojautua käsivarteenne.