He alkoivat käydä erästä läheistä käytävää myöten ja tuokion kuluttua Sibylla jatkoi:
— Nyt sanon vastaukseni. Minä en sitä voi tehdä parilla sanalla: en tahdo milloinkaan tulla sellaisen miehen vaimoksi, joka ei usko, joka ei rukoile, jolla ei ole muuta jumalaa kuin aine eikä muuta toivoa kuin tyhjyys. Minä tekisin rikoksen suostuessani sellaiseen liittoon, sillä minä en voisi saattaa sitä onnelliseksi, kun en siitä onnea itsekään saavuttaisi. Meidän on siis eroaminen;… mutta minä pyydän teiltä, herra, ettemme vihan ja katkeruuden sanoilla eroaisi… Olkoon tämän viimeisen hetken muisto meille kummallekin suloinen… Sitä pyydän teiltä ainakin mitä itseeni tulee… Tämä on oleva elämäni ainoa romaani… ja minä pyydän teiltä, ettei sen viimeinen lehti olisi huono! Minä vakuutan, että olen rohkea ja huolimatta surusta, jota tunnen, saatan kumminkin tuntea tämän jäljellä olevan hetken suloutta, vaikkapa se olisi elämäni viimeinen, niinkuin se on ystävyytemme viimeinen.
Raoul vastasi heikosti likistämällä hänen käsivarttansa. Heidän tuokion ääneti kuljettuansa Sibylla taas jatkoi:
— Puhukaa minulle, ystäväni, jutelkaa kuten ennenkin, ikäänkuin tulisimme näkemään toisiamme huomenna ja aina.
— En saata, Sibylla…
— Sanokaa minulle, että minun muistoni kaikesta huolimatta on teille rakas…
— Niin, hyvin rakas…
— Ijäti säilytän minä sydämessäni muiston teistä… En ole milloinkaan katseleva kesäistä taivasta, en milloinkaan kaunista yötä teitä ajattelematta ja teitä siunaamatta.
— Minua siunaamatta!… Raoul sanoi katkerasti.
— Niin, teitä siunaamatta… Olette tosin saattanut muutamia onnettomia hetkiä elämääni; mutta minä kiitän teitä myöskin mitä puhtaimmista mielenliikutuksista ja mitä jaloimmasta ilosta, jota naisen ja kristityn sielu saattaa tuntea… Oi kuinka kaunis oli teidän surullisen lähtönne edellinen ilta! Oi sitä hetkeä, jona tunsin sydämenne avautuvan ja Jumalan sinne laskeutuvan!… Te puhuitte minulle sinä iltana niin oikeista, niin jaloista, niin teidän arvollenne sopivista asioista!… Olen siitä asti niitä usein ajatellut… en sentähden, että niistä olisi tukea uskolleni… sillä minä en ymmärrä epäilystä… Jumalan nimi on minun mielestäni niin selvään kirjoitettuna joka ruohonkorteen, joka lehteen, joka tähteen; yksinäisyyden, yön ja näitten seutujen hiljaisuudessakin kuulen niin selvään Hänen äänensä, että sydämeni todella luulee silmäini näkevän Hänet… Mutta se, mitä te sanoitte, hämmästytti minua… Oi kuinka mielelläni olisin aina tahtonut jutella kanssanne näistä ylevistä asioista!… Minä en uskaltanut!… Minä olen enemmän nainen kuin luulettekaan… olen kenties liiaksikin… Pelkäsin teitä vähemmin miellyttäväni… menettäväni silmissänne sitä suosiota, jonka olin saavuttanut… näyttäväni turhamaiselta ja ahdasmieliseltä… Mutta saatanhan ainakin tällä hetkellä antautua tämän sieluni heikkouden valtaan, pelkäämättä, että te vastaisuudessa minua muistellessanne pitäisitte minua ikävänä ja vastenmielisenä?