— Älkää sitä pelätkö…
Tätä outoa keskustelua pitkittäen he yhä etenivät syvemmälle metsään, milloin kadoten puitten synkkään varjoon, milloin taas kulkien tähtien valaisemien avonaisten paikkojen poikki. Raoul huomasi, ett'ei heidän kulkunsa noudattanut sattumuksen teitä, vaan että Sibylla sitä edeltäpäin mietityn suunnitelman mukaan johti mielipaikoistansa toisesta toiseen. Hän näytti muuten panevan alttiiksi kaikki voimansa: hän kulki väsymättä ja pysähtymättä sievin ja kevein askelin, jotka olivat hänen käynnillensä omituisia. Raoul loi häneen tuon tuostakin levottomia silmäyksiä kummastuneena siitä, ettei hän hänen puheessansa huomannut sitä kiihkeätä vilkkautta ja ylpeyttä, jota se tavallisesti ilmaisi. Sibyllan ääni oli harvinaisen tyyni ja lempeä. Raoul tunsi tässä hennossa olennossa asuvan tahdon ja innon, jotka olivat ylhäisempää laatua kuin ne hurjat intohimot, jotka liikuttivat häntä itseänsä, ja jotka masennettuina pysyivät salassa. Hän oli joutunut sanomattoman mielenhäiriön valtaan ja antoi tämän lapsen johtaa itseänsä kuin varjoa, voimatta päättää tai edes ajatella mitään.
— Muistatteko, mitä sanoitte, ystäväni? Sibylla jatkoi… On olentoja, sanoitte, on sydämiä, joitten on mahdotonta ja järjetöntä ajatella katoavan tyhjään!… Tämä tuntui niin todelta, niin totuutta heijastavalta! Koska ruumiimme, kun kuolema ne korjaa, ainoastaan muuttavat muotoa, koska aine on kuolematon ja se mikä meissä juuri on heikointa ja kurjinta, saattaa kestää iankaikkisesti, kuinka silloin saattaisi käsittää, että meidän ylevimmät ajatuksemme ja jaloimmat tunteemme, meidän ystävyytemme, lempeytemme, uskomme, huokauksemme Jumalan puoleen, rakkautemme, kärsimyksemme, kyynelemme, että tämä kaikki häviäisi jäljettömiin, saavuttamatta tulevaisuutta, turvapaikkaa, oikeutta!… Siten kaikki saisi elää, paitse mikä on puhdasta!… kaikki olisi iankaikkista, paitse mikä meissä on jaloa ja suurta… mikä kunnioittaa elämän, kaunistaa maan ja miellyttää taivasta! Oi ei!… on olemassa, te sen juuri sanoitte, on olemassa puhdas lähde, josta sielumme lähtevät ja jonne ne jälleen palajavat, kuten enkelit pipliallisessa kertomuksessa… Minä rakastan tätä kuvaa… On suloista ympäröidä kuolemaa tällä hymyilevällä suloudella, etenkin kun on kadottanut olennon, jota on suuresti rakastanut. — Te olette aivan nuorena menettänyt äitinne, vai kuinka, ystäväni?
— Niin, aivan nuorena.
— Sibylla lakkasi puhumasta. Hän oli pysähtynyt avonaiselle kentälle, jonka syrjältä näkyi korkeampia kumpuja ja niitten keskenään muodostamia syvänteitä, jotka ulottuivat aina merelle asti. Rämeisissä laaksoissa ja vuoren rinteillä häälyi vaaleita syksyisiä sumupilviä, joita kansa siinä seudussa runollisesti nimittää valkoneitsyiksi. Tähtien valon läpitunkemina ne levittivät tälle autiolle seudulle vaaleata, ilmamaista loistoa, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta kotoisin. Neiti de Férias, nojautuen Raoul'in käsivartta vasten, katseli kauvan tarkkaavaisesti tätä näkyä. Hän näytti yht'äkkiä heräävän ja sanoi alkaen jälleen käydä:
— Lähtekäämme!
He menivät silloin erääsen metsän varjokkaimmista paikoista. Sibylla oli kiiruhtanut kulkuansa. He astuivat alaspäin erästä jyrkkää polkua myöten ja joutuivat pienelle valoisammalle paikalle, jota suureksi osaksi peitti erään synkän, muurin jätteeltä näyttävän kallion varjo. Raoul vapisi. Hän tunsi Haltiankallion ja sen pienen lähteen, joka siitä lirisi ja sen jylhän laakson, missä Fériasin joki virtasi. Muutaman tähden heikot säteet tunkeutuivat lehväin lävitse, kimaltelivat suloisesti lähteen vedessä, ja vesipisarat, jotka siitä toinen toisensa perästä valuivat, synnyttivät kirkasta ja surumielistä ääntä, joka vaan näytti lisäävän tämän erämaan hiljaisuutta:
Sibylla silmäili hitaasti lähdettä ja sen ympäristöä.
— Täällä, hän sanoi vihdoin puoliääneen, olen tahtonut sanoa teille hyvästi… Raoul. Antakaa mulle anteeksi vielä tämä heikkouteni. Minä olen lapsi kaikkine järkineni… Kun teidät täällä ensikerran näin, muistatteko sitä?… oli kevät ja suloinen päivänpaiste… Mutta nyt… on syksy ja yö!…
Hän lausui nämä sanat ikäänkuin houraillen ja vaikeni äkkiä; sitten hän kääntyi, kumartui kalliota vasten ja alkoi, kätkien kasvonsa käsiinsä ja kosteaan sammaleen, joka peitti kallion seiniä, katkerasti itkeä.