Raoul katseli liikahtamatta ja ikäänkuin kivettyneenä tätä suloista olentoa, joka itki varjossa ja joka enemmän kuin koskaan ennen näytti olevan tämän yksinäisen paikan surumielinen haltiatar; sitten hän lähestyi nuorta tyttöä hitaasti parin askeleen päähän ja sanoi hiljaisella ja liikuttavalla äänellä:
— Sibylla, oi kuinka julmaa leikkiä pidätte minun kanssani… ja itsenne kanssa! minkä rikoksen teette Jumalanne ja hyveittenne nimessä!… Me rakastamme toisiamme niin, ettei koskaan kaksi olentoa maanpäällä ole niin toisiaan rakastanut… Te itkette, ja minun sydämeni on ruhjottuna… Me olemme vapaat… me voimme saada toinen toisemme… onni on meidän käsissämme, ja te hylkäätte sen… te ette siitä huoli!… Minkä tähden? Tuskin sitä itsekään tiedätte, onneton lapsi!
— Raoul, hän sanoi ja hänen äänensä oli jälleen saanut entisen ylpeän painon, minä hylkään tämän onnen, koska se olisi valhe, koska emme olisikaan todella yhdistetyt… koska tahdon olla siten rakastettu kuin itsekin rakastan… ja kosk'ei muu ole kestäväistä, kuin mikä perustuu siihen!
Sitten hän osotti taivasta ja jatkoi lempeämmin:
— Ah, minä tiedän kyllä, että te kärsitte, ja minä tahtoisin polvillani pyytää teiltä anteeksi, että saatan teille niin suurta tuskaa;… mutta näettehän, että itsekin kärsin… kenties vähemmin kuin te… sillä minä toivon teidät vielä tapaavani… Niin, minä toivon sitä lujasti Raoul… minä olen siitä varma!… Hyvästi!
Raoul laski kätensä Sibyllan hänelle ojentamaan käteen, jonka jälkeen nuori tyttö lähti nopeasti pois.
Muutaman askelen päästä hän näki hänen pysähtyvän, nojautuvan erästä polun syrjässä olevaa puuta vastaan ja äännähtävän:
— Minä en näe enää! Raoul juoksi hänen luoksensa.
— Tarttukaa käsivarteeni!… Älkää pelätkö minua… ei sanaakaan enää, ei mitään pyyntöjä… sillä teidän tulee palata kotiin, ettekä saata sitä yksinänne tehdä!…
Hän tunsi Sibyllan vapisevan ja hänen vaippansa oli yön kosteudessa ihan kastunut. Hän ei sanonut mitään, nojautui Raoul'in käsivarteen ja alkoi vaivoin astua rinnettä, joka ympäröi kalliota. Vähitellen hänen askelensa kävivät vakavammiksi, mutta hän piti päätänsä yhä alaspäin nojautuneena, pitämättä väliä mistään ja antautuen kokonaan sen käsivarren huostaan, joka häntä ohjasi.