Neljännestunnin kaluttua pysähtyi Raoul äkkiä ja saattoi hänet heräämään. Sibylla loi hämmästyneen katseen ympärillensä ja huudahti:
— Jumalani! enhän tunne tätä paikkaa, en näe, en tiedä, missä olen! Tämä sumu peittää kaikki… Tiedättekö varmaan olevanne oikealla tiellä?
— Tähän asti olen luullut olevani; mutta nyt olen hämmentynyt, minä tunnustan sen… Ei näe kahta askelta edemmäksi!
Niinkuin usein tapahtuu keskiyön vaiheilla näillä seuduin ja tähän vuoden aikaan, oli läheisistä rämeistä äkkiä noussut paksua sumua. Se oli ensin pienempinä pilvinä kierrellyt metsän reunoja mutta oli sitten tunkeutunut joka paikkaan sen sisällekin. Se antoi metsälle oudon, haaveellisen muodon ja näytti muodostavan puitten varjoon läpipääsemättömän muurin.
Neiti de Férias näytti kokoavan koko kylmäverisyytensä ja kysyi Raoul'ilta, mitä suuntaa he olivat kulkeneet; sitten hän viivytteli ja mietti hetkisen sekä alkoi nopeasti kulkea samaa tietä. Hän luuli muutaman minutin kuluttua eksyvänsä yhä enemmän. Hän arveli silloin olevan parasta uudestaan palata Haltiankalliolle, koska hän luuli kerran tänne saavuttuansa voivansa tarkemmin määrätä matkan suunnan. He koettivat siis löytää vanhoja jälkiänsä, mutta turhaan. Heidät oli vallannut se omituinen häiriötila, johon joutuu, kun meidän luonnolliset oppaamme meidät pettävät. Sibylla luuli väliin huomaavansa, että he olivat joutuneet puiston ulkopuolelle sen jatkona olevaan metsään, jonka äärimmäiset liepeet ulettuivat meren rannalle asti.
He jatkoivat kumminkin kuumeentapaisella vauhdilla kulkuansa ja päättivät käydä suoraan eteenpäin. Melkein joka askel oli heidän tiellänsä kaatuneita puun runkoja tai tiheitä pensaikkoja. He kulkivat ylös ja alas jyrkkiä mäenrinteitä ja joutuivat usein rämeisiin notkelmiin, joissa heidän jalkansa vajosi mutaan. Väliin he pysähtyivät lyhyesti neuvottelemaan. Pelon huudahduksia ja katkonaisia sanoja pääsi, vaikka harvoin Sibyllan huulilta:
— Jumalani, kuinka minua rankaistaan!… Mitä he ajattelevat?… He kun rakastavat minua niin suuresti, ja jotka minä olen unohtanut, kuinka levottomia he lienevät!
Hän istahti hetkiseksi, jaksamatta kauvemmaksi; mutta pian hän taas vilusta väristen alkoi astua kovemmin eteenpäin.
Raoul oli epätoivossa. Hän oli enimmäkseen ääneti. Sibyllaa hän tuki suonen vedontapaisella innolla ja osotti hänelle äidillistä huolta ja lempeyttä. Olipa hän vastuksesta huolimatta nostanut hänet käsivarsillensa kuin lapsen ja kantanut hänet erään rämeisen kohdan poikki, johon hän itsekin vajosi polviaan myöten.
Kaksi pitkää tuntia olivat he siten harhailleet metsässä, yön ja sumun keskellä, kun he näkivät epäselvästi edessänsä korkean metsäisen vuoren. Molemmat huomasivat silloin yht'aikaa, että heidän epätoivoinen käyntinsä oli vienyt heidät aivan metsän loppuun, meren rannalle. Vaikka he olivatkin pitkän matkan päässä linnasta, niin meren läheisyys oli heille kumminkin takauksena, että he nyt löytäisivät oikean tien. Sibylla alkoi tämän havainnon johdosta innostuneena kiivetä nopeasti, melkein iloisesti mäen rinnettä ylös; mutta kun he saapuivat huipulle ja vihdoinkin pääsivät metsän pimeydestä, hän horjahti hervottomana ja hänen päänsä nojautui Raoul'in rinnalle. Hän mainitsi hellästi hänen nimeänsä: