— Sibylla!
Hän ei vastannut.
Sill'aikaa kun Raoul jäljellä olevilla voimillansa tuki Sibyllaa, hän silmäili toivotonna ympärillensä. Yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat; hän huomasi muutaman askelen päässä rannalla matalan, rappeutuneen majan, jonka hän heti tunsi; valo kiilsi kojun muutamista raoista ja loisti läpi sumun. Raoul korotti äänensä ja huusi:
— Jacques, Jacques! tänne! Täällä on neiti Sibylla! Tule pian!
Hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin ja Jacques Féray ilmaantui sumusta.
— Voi kunnon ystävä! Raoul jatkoi mielenhäiriötä ilmaisevalla äänellä, kuinka olen iloinen sinut löytäessäni! En enää tiennyt, olinko ollenkaan maailmassa. Tällaista yötä!… Niinkuin näet, hän on sairas!… Laita pian tulta!
— Minulla on tuli, vastasi Jacques Féray, jota ei mikään hämmästyttänyt. Tulkaa!
Raoul kantoi Sibyllaa käsivarsillansa ja astui hullun jäljestä hänen majaansa. Eräässä nurkassa paloi pieni tuli kahden kiven välissä, jotka olivat lieden asemasta. Jacques heitti siihen lisää risuja ja niistä syntynyt leimuava valkea loi omituisen iloista valoa kojun rappeutuneille seinille. Raoul laski taintuneen tytön jaloillensa tulen edustalle ja sanoi kannattaen häntä yhä seisomassa:
— Mene pian, Jacques, etsimään kanervia ja lehtiä… niin paljon kuin saat!
Jacques lähti ja toi useampia kertoja kanervia ja lehtiä, niin että kojun lattia niistä piankin täyttyi. Niistä Raoul muodosti vuoteen ja laski Sibyllan sille. Tuokion kuluttua tyttö huokasi ja avasi silmänsä. Nähdessään Raoul'in olevan kumartuneena hänen ylitsensä, hän hymyili; sitten hän sanoi hämmästyneenä: