— Missä olemme?
— Ystävänne Jacques Féray'n luona, hän vastasi. Älkää pelätkö enää mitään. Tointukaa… Minä lähetän hänet heti linnaan, jahka sumu vähän hälvenee. Asettukaa lepäämään ja koettakaa nukkua. Minä valvon luonanne.
— Niin… Minä olen hyvin väsyksissä! Huomatessansa Jacques'in hellän ja levottoman katseen hän sanoi heikolla äänellä:
— Terve, Jacques hyvä!
Sitten hän jatkoi kääntyen tuleen päin:
— Minun on vilu, mutta tämä tuntuu niin hyvältä! Hänen silmänsä sulkeutuivat, hänen päänsä vaipui kanervaiselle pään-alukselle ja hän nukkui.
Raoul viittasi käskevällä silmäyksellä Jacques'ia olemaan hiljaa, mutta tämä luuli, että hän määräsi hänet menemään ulos, ja hiipi äänettä nurmelle virumaan muutaman askelen päähän majasta. Vähän sen jälkeen hän alkoi laulaa kauniilla ja soinnukkaalla äänellänsä erästä niistä surumielisistä sävelistä, joita hän oli merimiehenä ollessansa laulellut vahdissa laivan kannella ja joita hän usein oli hyräillyt pienen tyttärensä kehdon ääressä. Raoul, joka oli istuutunut toiselle lieden kivistä ja nojautunut yli nukkuvan Sibyllan, kuunteli liikutettuna tätä laulua, joka tässä tilaisuudessa ilmaisi ääretöntä surumielisyyttä. Tuon tuostakin hän loi levottoman katseen rannikolle avonaisesta ovesta: hän tuli iloiseksi huomatessaan sumun vähän hälventyneen. Hän kirjoitti muutamia riviä muistikirjansa lehdelle: hän ilmoitti hra de Férias'ille yön tapaukset ja mainitsi varovaisesti Sibyllan tilaa. Sitten hän astui majasta ja antoi lipun Jacques'in käteen ja käski häntä viemään se linnaan niin pian kuin vaan saattoi. Jacques lähti heti kiiruhtamaan nopein ja ikäänkuin heiluvin askelin, jotka olivat hänelle omituiset.
Raoul palasi sitten takaisin majaan, häntä väsytti märissä vaatteissansa. Hän istuutui eräälle jakkaralle, joka oli Jacques'in koko irtaimisto. Sibylla nukkui yhä sikeästi. Hänen kasvojensa ympäri, joita tuli toisinaan kirkkaasti valaisi, muodostivat hänen huivinsa valkeat syrjät kauniit reunukset ja ne näyttivät hymyilevän; mutta niillä näkyi kumminkin jälkiä tämän kauhean yön vaivoista ja mielenliikutuksista. Nuoren tytön silmiä ympäröi sinervä kaari; hänen lumivalkeille kasvoillensa oli äkkiä noussut puna ja hänen rintansa sekä sille asetetut kätensä kohoilivat nopeasti hänen hengityksensä mukaan.
Raoul istui useampia tuntia liikahtamatta paikallansa ja kääntämättä silmiänsä tästä suloisesta kuvasta, jonka puhdas kauneus saattoi hänet ajattelemaan nuoria kristittyjä marttyyriä. Mitä kauhein pelko valtasi hänen mielensä. Mikä nyt liikkui hänen jo kauvan sitten runnellussa sielussansa tämän surumielisen katselemisensa aikana, sitä hän tuskin itsekään saattoi sanoa: — on tunteita, tuskia, toivomuksia, valon väläyksiä, jotka tunkeutuvat niin syvälle ihmissydämeen, ett'eivät sanat sinne saakka uletu. — Yht'äkkiä hän vavahti, hänen silmänsä kostuivat, hän laskeutui polvillensa otsa käännettynä kohti taivasta, ja oli selvä että hän rukoili.
Pieni rahina herätti hänet tuokion kuluttua hänen hartaudestansa. Sibylla oli noussut istumaan lehtivuoteellansa ja katseli häntä säteilevin silmin: