— Raoul… hän sammalsi kokoon puristetuin käsin ja ikäänkuin epäillen, te rukoilette?
Raoul tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti innokkaasti:
— Niin, Sibylla, minä rukoilen! minä uskon!… minä uskon, ett'ei ole mitään totta maailmassa paitse että te olette kuolematon enkeli!
Kyyneltulva irtautui hänen sydämestänsä tätä sanoessansa. — Sibylla oli laskeutunut takaisin vuoteellensa ikäänkuin taivaallisen ilon valtaamana; ihastuksen hymy saattoi hänen huulensa avautumaan ja hänen säteilevät silmänsä olivat kiinnitetyt Raoul'in silmiin, joista äänettömät kyynelet vuosivat. Nuori tyttö, ollen liiaksi liikutettuna voidaksensa puhua, teki sanomatonta suloutta ja hellyyttä ilmaisevan liikkeen; hän veti pois näitten pyhäin kyynelten kostuttaman kätensä ja suuteli sitä.
Aamunkoiton himmeä valo alkoi silloin tunkeutua majaan. Rannalta kuului epäselvää puhetta ja kiiruhtavain askelten ääntä. Samassa ilmaantuivat hra ja rouva de Férias ovelle; miss O'Neil oli heidän seurassansa. — Sill'aikaa kun markiisitar ja Irlannitar osottivat Sibyllalle hyväilyänsä ja rakkauttansa ja ahdistivat häntä levottomilla kysymyksillänsä, hra de Férias vaihtoi Raoul'in kanssa muutamia pikaisia sanoja.
— Lapsi raukkani! hän sanoi vihdoin, rakas lapsi raukkani!…
Ja hän syleili häntä liikutettuna.
— Jaksatko kävellä, luuletko voivasi? Tahdotko että sinut kannetaan? vaunut ovat alhaalla rannassa… Auttakaa minua, herra.
Sibylla kohosi istumaan hiukan vaivalloisesti ja nousi sitten seisomaan.
— Oh, kyllä jaksan käydä! hän sanoi iloisesti. Olen täydellisesti tointunut… ja jaksaisin käydä vaikka maailman ääriin!