Hän loi silmäyksen Raoul'iin ja lähti, nojaten iso-isänsä käsivarteen-, majasta.
Kun he astuivat pitkin rannikkoa päästäksensä polulle, joka vei kallioitten lomitse alas tielle, alkoi päivä juuri koittaa ja aurinko pujahti äkkiä esiin aalloista kuin kirkas kultapallo.
Sibylla pysähtyi hetkeksi ikäänkuin sen valon häikäisemänä, sitten hän kääntyi Raoul'iin päin, joka tuli hänen jäljestänsä, ja osotti sanomatta mitään sormellansa säteilevää taivaanrantaa. Kun he saapuivat tielle, hän kääntyi vielä kerran:
— Tulettehan meidän kanssamme, vai kuinka?
Hänen äänensä oli niin rauhallinen ja soinnukas, hänen silmänsä niin hymyilevät ja hänen käyntinsä niin kepeä, että Raoul tunsi vähitellen katoavan sen pelon, joka oli alkanut häntä hirveästi vaivata. Hänkin sanoi sentähden melkein iloisella äänellä:
— En, minä olisin vaan vaivaksi. Muuten minulla, on varsin lyhyt tie kumpujen yli, ja käveleminen minulle tekee hyvää, sillä olen melkein jähmetyksissä. Mutta pian tavataan… ja älkää epäilkö mitään minun suhteeni!…
Sibylla ojensi hänelle kätensä ja katosi pian tien polvekkeessa Raoul'in näkyvistä. Hän lähti kiiruhtamaan kohti kylää ja saapui puolen tunnin kuluttua pappilaan. Hän hämmästyi huomatessansa portilla olevan niitten vaunujen, jotka olivat vieneet Sibyllan. Hän sai pian eräältä palvelijalta tietää, että Sibylla oli tullut niin kipeäksi, ett'ei häntä voitu kuljettaa kauemmaksi. Markiisi riensi häntä vastaan epätoivo kasvoilla. Sibylla oli sairastunut kovaan kuumeesen, hän houraili. — He neuvottelivat yhdessä hetkisen ja vähän sen jälkeen hra de Chalys astui vaunuihin. Hän vaihtoi linnassa hevosia ja lähti ———:n kaupunkiin, joka oli seitsemän penikulman päässä Férias'ista, hakemaan avuksi erästä lääkäriä, joka oli saavuttanut hiukan mainetta niillä seuduin. Markiisi oli sitä paitse pyytänyt häntä kutsumaan lääkäriä Pariisista. ———:n kaupungissa ei ollut telegrafiasemaa ja Raoul'in täytyi ajaa lähimmälle pysäyspaikalle, kahden penikulman päähän sieltä, toimittamaan sähkösanomaa perille.
Kaikki tämä sekä matkan vaikeudet veivät häneltä päivän ja kello oli noin kuusi illalla, kun hän saapui pappilaan, sekä ruumis että sielu väsymyksen, kärsimättömyyden ja levottomuuden runtelemina.
Kun hän astui puutarhaan, niin hän kohtasi lääkärin, jota hän oli aamulla käynyt hakemassa ja joka käveli hitain askelin ja huolestunein kasvoin.
— Miten on laita herra? Raoul kysyi.