Hra de Férias'in ääni kuului portailta.
— Louise! hän sanoi, tahdotko tulla?
Molemmat naiset menivät heti ja lääkäri seurasi heitä.
Jäätyänsä yksiksensä hra de Chalys astui muutaman askelen painaen kättänsä vasten polttavata otsaansa ja pysähtyi sitten kuuntelemaan. Mitään ääntä ei tullut hänen korvaansa. Rauhallinen ja surumielinen äänettömyys vallitsi pienen puutarhan ympäristössä, joka jo alkoi peittyä iltahämärän varjoon.
Tyynnyttääksensä aatostensa tavatonta kiihkeyttä hän lähti ja käveli hetkisen tiellä portin edustalla. Yht'äkkiä hän alkoi kiivetä ylös mäkeä, kulki kirkkopihan poikki ja astui kirkkoon. Kun hän näki seinäin ja kupukaton puolivalmiit maalaukset, muistot niin monista toiveista ja onnellisista hetkistä, kirkon puolihämärässä, niin hän tunsi tuskan ahdistavan rintaansa. Hän veti suonenvedon tapaisesti kätensä kokoon, heittäytyi polvillensa kivilattialle ja painaen otsaansa vasten alttarin portaita, hän alkoi hillittömästi nyyhkiä.
Hän oli tässä asennossa itkien ja rukoillen, kun eräs käsi kosketti häntä olkapäähän; hän nousi seisomaan: abotti Renaud oli hänen edessänsä kalpeana ja ääneti. Raoul tarttui hänen käteensä ja sanoi katsoen häntä silmiin:
— Ah, isä, mitä tulette sanomaan?… Säästäkää minua isä! Eihän hän ole kuollut? sanokaa!… Eihän? Oi, minä rukoilen teitä!… Jumalani! mitä tekisin maailmassa?… Hän ei ole kuollut… Älkää sanoko minulle, että hän on kuollut… minä pyydän, minä rukoilen teitä sitä sanomasta!
Ja hän heittäytyi polvilleen papin eteen melkein houreen tapaisessa mielenkiihkossa.
Vanhus nosti hänet ylös.
— Ystäväni… rauhoittukaa… ajatelkaa Jumalaa! Tulkaa, hän kutsuu teitä?