— Kutsuu minua?
Hän loi häneen vielä kysyvän ja tuskaa ilmaisevan silmäyksen ja nähdessään kirkkoherran huulten vavahtelevan hän seurasi häntä äänettä. Kun he astuivat ylös pappilan ahtaita portaita, niin he tapasivat lääkärin, joka tarttui ohi mennessänsä Raoul'in käteen.
— Olkaa mies, herra! hän sanoi hänelle.
He astuivat sitten siihen pieneen huoneesen, joka oli ollut Raoul'in hallussa. Tänne oli Sibylla sijoitettu. — Markiisi, markiisitar ja miss O'Neil seisoivat vuoteen pääpuolessa: heidän kasvonsa, joissa näkyi jälkiä kyyneleistä, olivat vakavat ja tyynet. Raoul'in ensi katse kohtasi Sibyllan suuret siniset silmät, jotka olivat levottomina kääntyneet huoneen oveen päin, mutta jotka kirkastuivat, kun hän tunsi hänet. Raoul lähestyi vuodetta: Sibyllan kasvot, joita ympäröivät hänen hajanaiset valkeat hiuksensa, ilmaisivat sellaista rauhallisuutta, suloisuutta ja jonkinlaista iloa, että Raoul ensiksi alkoi toivoa paranemista. Hän nyykäytti hiukan päätänsä hymyillen Raoul'ille ja käänsi sitten heti silmänsä kirkkoherraan, joka astui esiin.
— Herra, vanhus lausui hitaalla, juhlallisella äänellä, neiti de Férias olisi tänä viimeisenä hetkenä tahtonut tulla teihin yhdistetyksi avioliiton siunauksen kautta. Hän ei tiennyt, ja minun on täytynyt hänelle selittää, että minun velvollisuuteni oli kieltää siunausta sellaiselta yhdistykseltä; mutta minä teen kumminkin kaikki, mitä omatuntoni sallii, antaakseni tälle sydämelle… joka on niin suuresti teitä rakastanut… viimeisen lohdutuksen.
Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:
— Neiti de Férias on minulle sanonut, herra, että te jo otatte osaa hänen puhtaasen uskoonsa ja hänen ijankaikkisiin toiveihinsa?
— Niin, herra, Raoul sanoi: — ijäti! Ilon säde välähti Sibyllan kasvoille.
— Vanhus mietti hetkisen ja sanoi:
— Antakaa hänelle kätenne.