Näitten huolien valtaamana, jotka tällä hetkellä kalvoivat vanhan markiisin sydäntä, ei mikään saattanut hänestä tuntua vastenmielisemmältä kuin se, että rouva de Beaumesnil yht'äkkiä tuotiin saliin. Rouva de Beaumesnil ei kuitenkaan tahtonut kuin vaan sangen vähän iloita naapuriensa surusta ja ennustustensa toteenkäymisestä. Hän tyytyi käyttäimään niinkuin asiasta tietämätöin viisas ihminen ainakin, jolle vihdoinkin oikeuden hetki on lyönyt; sitten hän kysyi tyyneesti, josko miss O'Neil vielä oli linnassa.
— Totta kaiketi, rouva, markiisi sanoi. Onnettomuus ei meitä saa tehdä kohtuuttomiksi. Miss O'Neil'iä saattaa vasta ainoastaan epäillä; mutta minä myönnän, että näin tärkeästä asiasta on vitkastelematta otettava selvä. Tulkaa, abotti!
Lähdettyänsä salista hra de Férias tapasi erään palvelijan, joka oli jättänyt neiti Sibyllan ja miss O'Neil'in vanhan tammen luo. Markiisi ja abotti lähtivät sinnepäin astumaan. Matkalla he sopivat keskenänsä, ett'ei nyt ollut aika kuulustella turhia arveluita ja että ainoa keino totuuden perille pääsemiseen oli salaa kuunnella miss O'Neil'in ja hänen oppilaansa keskustelua. He lähestyivät siis varovaisesti pensaston lävitse ja pääsivät huomatuiksi tulematta perille paikkaa ympäröivien puitten ja pensaitten lehväin suojassa. Miss O'Neil, joka istui vanhojen druiidien pöydällä, piti kädessänsä maanpalloa ja selitti sen rakennusta Sibyllalle, joka oli polvillansa eräällä tyynyllä hänen vieressänsä ja näytti tuon tuostakin kädellänsä eri kohtia taivaalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut todellisuuteen sovittaa hänen teoreetillista opetustansa. Luento oli loppumaisillansa, sillä Irlannitar pani pallon pois, ja mainittuansa muutamalla sanalla päivän kauneutta hän repäisi vanhan tammen rungosta hiukan sammalta, minkä hän antoi tarkkaavaiselle oppilaallensa. Miss O'Neil selitti Sibyllan suureksi ihmeeksi näitten monilukuisten kasvien hienoa ja mutkikasta rakennusta ja niitten pienimpiäkin osia. Sitten löysi hän näistä samettihienoista kasvista koko joukon pieniä siivekkäitä hyönteisiä ja mainitsi hänelle näitten mikroskoopilla katseltavain elukkain nimen sekä selitti hänelle niitten erityisiä ominaisuuksia.
— Ette usko, lapseni, miss O'Neil lisäsi, kuinka mielelläni tutkistelen tätä alhaista ja halveksittua maailmaa, ja huomaan siinäkin Luojan kaitsevan ja isällisen käden, niinkuin maailman uhkeammissakin esineissä. Tämä lohduttaa sydäntäni. Sillä kun joskus alan epäillä, ett'ei näin alhainen olento, kuin minä, ett'ei minun himmeä elämäni ja heikko rukoukseni saata mitään vaatia suurelta Jumalalta, joka on tuhansien tähtien hallitsija, niin katselen tällaista pientä sammalta, mikä yhtä hyvin todistaa hänen kaitselemustansa kuin aurinkokin, ja minä saan siitä vakuutusta.
— Minäkin rakastan Jumalaa, sanoi Sibylla.
— Ja Hän rakastaa teitä, lemmikkini.
— Sitä en tiedä, sanoi lapsi.
Miss O'Neil katsoi häntä pitkään.
— Teillä on jo muutaman ajan ollut surullisia ajatuksia, Sibylla.
— Sangen surullisia, miss O'Neil.