Ja kaksi kyyneltä vieri tyttö-paran kalpeille poskille.
— Ettekö voi niitä uskoa minulle, lapseni?
— Te olette kieltäneet minua puhumasta teille uskonnosta, Sibylla sanoi arasti.
— Niin olenkin lapseni. Mutta kaikkien ajattelevaisten olentojen täytyy yksimielisesti tunnustaa löytyvän suuria yhteisiä osoitteita Jumalasta, joista minun täytyy lakkaamatta saada puhua opetuksessani, sillä ne ovat niin kiinteässä yhteydessä opetukseni aineen kanssa. Mutta jos antautuisin teidän kanssanne opin kysymyksiin, uskon eri kohtien selittämiseen, niin silloin törkeästi rikkoisin ne velvollisuudet, mitä kiitollisuus, arkatuntoisuus ja jo tavallinen rehellisyyskin minulta vaativat teidän vanhempianne ja omaatuntoani kohtaan. Sitä en milloinkaan tee. Älkäämme siis puhuko enään teidän surustanne, koska ne kuuluvat uskontoon. Sallikaa minun vaan sanoa, ett'en niitä saata käsittää. Minä pelkään todella, Sibylla, ett'ette ajattele näitä asioita kyllin yksinkertaisella ja nöyrällä sydämellä. Onhan niin helppoa ja luonnollista luottamuksella omistaa itsellensä vanhempiensa uskonto, etenkin sellaisten vanhempien kuin teidän!
Sibylla antoi päänsä painua, eikä vastannut. Miss O'Neil nousi.
— Tulkaa juoksemaan metsiin, hän sanoi. Ja hän lisäsi hymyillen.
— Se sopii paremmin, kuin liiallinen ajatteleminen, teidän ijällenne.
Sibylla syleilli häntä, tarttui hänen käteensä, ja molemmat katosivat metsään.
Molemmat näkymättömät kuuntelijat nousivat pensastosta.
— Mitä luulette, abotti? hra de Férias sanoi kääntyen, jonkunlainen voitollisuuden loiste kasvoilla, kumppaniinsa päin.