Kiitokseksi tästä oppivaisuudesta rouva de Beaumesnil muodosti heti kiinalaiseen saliin pienen kappelin, jonka hän kaunisti näkinkengän kuorilla ja pyhimysten kuvilla, ja jonne ritari, Sibyllan suureksi hämmästykseksi, meni heti laulamaan iltamessua, ikäänkuin hän olisi ollut kirkossa. Tämän opettavaisen toimituksen jälkeen seurasi pyhää lukemista, jota vuorotellen toimittivat laulavalla äänellä rouva de Beaumesnil ja neiti Constance, jotka lukuansa keskeyttivät tuon tuostakin ankarasti toruen tavallisella äänellänsä kerjäläisiä, jotka tulivat pihaan. He eivät muuten näyttäneet ensinkään ymmärtävän kirjoja, mitä lukivat, ja saattoivatkin itseänsä puolustaa sillä, että niitä oli vaikea ymmärtää. Nämät naiset eivät nimittäin huolineet etsiä itsellensä valistusta ja lohdutusta niistä niin rikas-sisältöisistä ja vaihtelevaisista teoksista, mitä nuot suuret ja pyhät miehet ovat kirjoittaneet, jotka kaikkina aikoina ovat kunnioittaneet kirkkoa ja ihmishenkeä puhumalla niille sopivaa totuuden kieltä. He tarvitsevat parempaa: he tarvitsevat tuollaisia sisällöttömiä mystisyyden tuotteita, joissa turhanhienon vertailemisen hengettömät kukat kokonaan tukahuttavat kaiken siveellisen ja uskonnollisen totuuden. Tämän mitättömän kirjallisuuden tyhjät ja koristelevat lauseparret saattoivat suloisesti viihdyttää heidän henkistä laiskuuttansa, heidän sielunsa velttoutta ja heidän omantuntonsa unta, vieläpä näyttivät niitä siunaavankin. Kun Sibylla turhaan oli koittanut saada selvää tämän korupuheen sisällyksestä, niin hän oli lopuksi nukkunut. Hän heräsi kavahtaen ritarin mahtavaan ääneen, joka lauloi erästä virttä, ja jota säesti rouva de Beaumesnil'in altto- ja neiti Constancen falsetti-ääni. Sibylla yhtyi myöskin kehoituksesta tähän hengelliseen veisuun.
Hra ja rouva de Férias tulivat samana päivänä kartanoon päivälliselle. Rouva de Beaumesnil kertoi heille Sibyllan nöyryydestä ja kokeen täydellisestä menestymisestä sekä sai tästä heiltä sydämelliset kiitokset. Päivällinen meni ilman mitään erinomaista tapausta. Sibylla ainoastaan ihmetteli, ett'ei miss O'Neil ollut tullut häntä katsomaan, mutta rouva de Férias selitti hänen täytyneen jäädä kotiin pahoinvoinnin takia, jonka johdosta rouva de Beaumesnil katsoi soveliaaksi ilmoittaa sen toiveen, ett'ei miss O'Neil vaan kuolisi, sillä jos hän kuolisi, hän menisi suoraa päätä kadotukseen, mikä oli kauheata ajatella. Tämän lauseen johdosta, johon muut sääliväisellä muminalla yhtyivät, kävivät Sibyllan silmät suuriksi, sillä hänen oli selvästi vaikeata kuvailla rouva de Beaumesnil'ia valittujen loiston ympäröimänä, sen sijaan että miss O'Neil olisi uponnut helvetin syvyyteen.
Kun Sibylla illalla meni levolle, löysi rouva de Beaumesnil häntä syleillessänsä pienen hopeamedaljin, jonka lapsi oli saanut isoäidiltään.
— Mitä sinulla tuossa on, tyttöseni? Hän tarkasteli medaljia.
— Ota pois tämä, hän sanoi. Minä annan sinulle paremman.
Hän avasi erään lippaan ja veti sieltä esiin rasian, joka oli täynnä medaljia. Rouva de Beaumesnil'illa oli kaikenlaisia medaljia, hänellä oli hyviä, hänellä oli parempia, hänellä oli verrattomia. Yhden näistä jälkimmäisistä ripusti hän Sibyllan kaulaan ja selitti hänelle sen erityisiä etuja.
— Mutta minä tahtoisin säilyttää vanhan medaljini teidän ohella, sanoi Sibylla.
— Kyllä sen voit, lapseni, vaan älä ihmettele, jos sinun omasi muutaman päivän päästä käy mustaksi kuin lyijy.
— Minkätähden, rouva?
— Se on ihme, joka usein tapahtuu, sanoi rouva de Beaumesnil, kun medalji kadehtii sisartansa.