— Eikö ole totta, että kirkkoherra on tänä aamuna oikein kauniin näköinen… tehtyään sellaisia hulluuksia! On kuin olisi haudasta noussut!
— Mitä hulluja! kirkkoherra vastasi iloisesti; mistä sen näet, Marianne? Päinvastoin olen tuore kuin ruusu.
— Kaunis ruusu kyllä! Marianne sanoi ja vetäytyi mutisten huoneesen.
Abotti Renaud pudisti päätänsä nauraen ja pyysi Sibyllaa istumaan viereensä eräälle puoli-ympyrän muotoiselle penkille, jota varjosivat erään viikunapuun tuuheat lehdet. Hän pani heti Sibyllan käteen hänen katekismuksensa, jonka hän oli tuonut mukanansa.
— Mutta, lapseni, selittäkää minulle ensin, mikä ihme on saattanut teidät meille.
— Isäni, hän sanoi, te olette tehnyt sen ihmeen. Eilisestä saakka pidän teitä pyhimyksenä.
— Oi Jumala! vanhus sanoi punehtuen, minun pikku tyttäreni!
Sibylla kertoi hänelle sitten niistä vaikutuksista, mitä eilispäivä oli häneen tehnyt, ja tämän kertomuksen aikana abotti Renaud tuon tuostakin pyyhki silmiänsä nenäliinallansa.
— Mutta mitkä syyt, hän kysyi, olivat vieroittaneet teidät oikeasta uskosta?
Sibylla sanoi ne hänelle, mutta hän ei puhunut tätä osaa tunnustuksestansa yhtä rohkeasti. Hän puhui ikäänkuin ohimennen niistä menoista ja puheista, joiden suhteen hän oli pettynyt; hän mainitsi Beaumesnil'ilaisia ja muutamia muita samallaisia ulkokullattuja, sitten hän vaikeni ja loi silmänsä maahan.