— Jatkakaa, tyttäreni, kirkkoherra sanoi lempeästi; minä näen kyllä, että nyt on minun vuoroni saada selkääni… Minä pyydän, puhukaa.

Hän oli ottanut hatun päästänsä ja pannut sen viereensä penkille. Muutamat auringon säteet, jotka tunkivat viikunapuun tuuhean latvan läpi, loivat hänen valkoisille hiuksillensa ikäänkuin valoseppeleen; hän katsahti tulisilla suurilla silmillänsä kirkkoherraa ja kertoi, sulkien hymyilemiseensä kaiken sen hienouden, jota hänen lapselliselta puheeltansa puuttui, hänelle ne puutteet, jotka olivat hänet tehneet hänelle vieraaksi. Hänestä pappi oli pyhä, hiukan salaperäinen henkilö, joka seisoi ihmisten ja Jumalan välillä olevan alttarin portailla; se oli muista eroava mies, joka ei ollut heikkouksille altis, vaan joka aina mietiskeli ylhäisiä asioita, puhui Jumalasta tai Jumalan kanssa eikä tiennyt muusta mitään. Hän oli tahtonut, että papit vieläkin näyttäysivät ainoastaan kirkossa pyhän savun keskellä, niinkuin muinoiset leviitat, ja että he muun ajan viettäisivät vetäytyneinä asuntonsa varjoon, niinkuin legendoissa mainitut anakoreetit, ja liikkuisivat ainoastaan sairaitten ja köyhien luona. Hän ei saattanut täydellisesti kunniottaa alttarin ääressä tai saarnastuolissa olevaa pappia, jonka hän vähän ennen oli nähnyt vieressänsä syövän, juovan kahvia, pelaavan biljardia ja whistiä ja lukevan sanomalehtiä. Pappi, joka näin otti osaa jokapäiväisen elämän tapoihin, näytti hänestä sangen vähän ansaitsevan sitä korkeata tarkoitusmäärää, jonka hän sille tahtoi antaa: asiain näin ollen hän ei enää ollutkaan pappi, vaan abotti, kirkkoherra, — samoin kuin sanotaan opettaja tai notaari. Hän oli sellainen miesparka, jonka saattoi panna pöydän päähän lasten kanssa syömään. Siinä ei hänen mielestänsä ollut mitään nöyryyttä ja nöyryyttämistä. Hän ilmaisi puheessansa vielä senkin ajatuksen, että ne sopimattomuudet, joita hänen tutun-omainen seurustelemisensa rikkaitten naapurien kanssa tuotti, seurasivat häntä kirkkoon, asti, missä hän siten yhä oli niitten alammainen, joitten hengellinen yliherra hänen oikeastaan olisi pitänyt olla. Hän ehkä silloin katsoi täytyvänsä kiitollisuuden ja kohteliaisuuden tähden kärsiä sellaisia sanoja ja sellaista menetystapaa, joita hänen vapaa omatuntonsa muuten olisi vastustanut. — Sanalla sanoen, nämät ja muutama: muutkin samallaiset seikat, joita hän epäilemättä oli puheessansa viitannut, olivat tuottaneet surua ja hämmennystä hänen sydämeensä; mutta eilinen ilta oli avannut hänen silmänsä: hän pyysi anteeksi abotti Renaud'ilta, että hän oli väärin häntä tuominnut. Mikään ei enää voinut järkyttää sitä kunnioitusta, jota hän hänessä oli herättänyt; sillä mikään ei enää voinut häntä hämmästyttää, hän saattoi muita hämmästyttää.

— Ja sentähden, isäni, hän sanoi lopettaessansa puheensa, te kukatiesi olette sangen iloinen tietäessänne, mitä on liikkunut minun päässäni ja sydämessäni, jos kohta ne ovatkin vaan lapsen pää ja sydän.

Tämän puheen aikana, josta olemme maininneet pääkohdat, abotti Renaud'in kasvot kävivät yhä totisemman ja levottomamman, melkeinpä surullisen näköisiksi. Hänen henkinen olemisensa, jota pikemmin saattaa soimata välinpitämättömyydestä kuin heikkoudesta, näytti astuvan hänen silmissänsä sellaiseen valkeuteen, joka melkein häntä häikäsi. Hänen perinpohjin rehellinen omatuntonsa oli lannistettu. Hän ei ensinkään koettanut puolustaa niitä vääryyksiä, joista häntä syytettiin. Hän pikemmin niitä lisäsi ja lavensi niiden seuraukset paljoa suuremmiksi, kuin mitä Sibyllan yksityisseikat vaativat. Hän muisteli hätäisesti koko papillista tointansa ja hänessä heräsi se tuskallinen kysymys, eikö hänen kaitsettavansa lauman hengellinen laimeus ja uskottomuus, joka ehkä hänen seurakunnassansa vallitsi, ollut luettava hänen oman huolettomuutensa syyksi, joka oli väärin käyttänyt Jumalan sanan voimaa ja vaikutusta. Ja vaikk'ei maailmassa olisi ollut muita kuin Sibylla, niin ei hän sittenkään olisi voinut antaa itsellensä anteeksi sitä, että hän oli ollut syynä tämän nuoren, mutta erinomaisen kalliin sielun uskosta luopumiseen. Hän päätti korjata huolimattomuutensa, heittää velttoutensa ja vahvistaa neroansa lukemisella ja mietiskelyllä, puhdistaa elämäänsä itsensä kieltämyksellä, tehdä kaikki kohotaksensa sille siveelliselle kannalle, jota tämä suloinen, melkein taivaallinen ääni oli kuvaillut. Nämät ylevät ajatukset antoivat hänen piirteillensä ja hänen äänellensä liikuttavan jalouden, kun hän tuokion ääneti mietiskeltyään vastasi Sibyllalle:

— Minä kiitän teitä, lapseni; minä en enää ole nuori, mutta ihminen saattaa parantua joka iällä, ja minä tahdon sitä koettaa Jumalan avulla.

Nämät ylevät ajatukset papin elämästä ja toimesta, jotka Sibylla oli niin naiivisti lausunut, eivät muuten olleet abotti Renaud'ille uutta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin muistella entistä elämätänsä löytääksensä jaloja unelmia, joita hänen nuoruutensa opinhalun ensi into oli luonut. Juuri samoin, juuri samoilla nöyrillä, mutta ylevillä väreillä hän oli, köyhässä lukuhuoneessansa ja noviisi-kammioissa, kuvaillut itsellensä elämänsä määrää, velvollisuuksiansa, ja kutsumuksensa korkeata suloisuutta. Mutta kun hänen niitä piti panna todellisuudessa toimeen ja kun hän oli tullut yhteiskunnallisen elämän yhteyteen, niin hän oli luiskahtanut tuolle tavalliselle puolelle ja oli vähitellen matkalla väsynyt. Ne kunnianhimoiset unelmat, joita hänellä ennen oli ollut, raukesivat. Turhaan tarjottiin hänelle tuottavampia kirkkoherranpaikkoja, kuin Férias; hän ei tahtonut mitään, hän oli onnellinen. Hän ei halunnut vaivoja, ja hänellä oli niitä sangen vähän pienessä seurakunnassa. Sitä paitse häntä siinä rakastettiin. Vaikka hän oli vuokratalon poika, niin oli hän kuitenkin seudun ylhäisimpien jokapäiväinen vieras ja pöytäkumppali, jollaisena hän heille osoitti hiukan liiallista kunnioitusta, kuten ainakin vasallin poika herrallensa. Sanalla sanoen, innokkaasta apulaispapista oli tullut rehellinen, vaatimatoin, yksinkertainen ja hyvinvoipa maalaiskirkkoherra: — mutta kun jokin poikkeustapaus häiritsi hänen sielunsa rauhaa, niin äkkiä syttyi hänessä evankelinen tuli; ja tämä vanhus, vaikka olikin leväperäinen ja arka, oli aina valmis vaikka mihin marttyyritekoon.

Juuri tällaiseen marttyyritekoon oli hän tälläkin hetkellä antautunut, ja kuka tiesi kaikkein vaikeimpaan, kylmään ja vaivalloiseen marttyyrityöhön, joka joka päivä, joka tunti uhriksensa vaati jonkin suloisen tavan, jonkin juurtuneen mieliteon, jonkin rakkaan heikkouden. Muuten oli hän jo kauvan sitten antautunutkin tälle kieltäymisen uralle, valvoen joka yö useampia tuntia kohottaaksensa opetustansa samalle asteelle, jolla Sibyllan henkinen tila oli; siitä hetkestä saakka oli Sibylla ihmeeksensä huomannut, ett'ei hänen selityksissänsä enää vallinnut sama veltto pakollisuus, joka ennen oli ollut niille omituinen. Hänen puheessansa ilmaantui jo onnellisempia, sattuvampia ja korkeampia ajatuksia.

Markiisin ja markiisittaren tulo keskeytti luennon. Sill'aikaa kun he toivottivat kirkkoherralle sydämellisesti onnea, soitettiin kelloa kovasti ja pitkin käytävää nähtiin tulevan ylpeä rouva de Beaumesnil kantaen sylissänsä taidetekoisia, kirjavia kukkia. Kun hän oli saanut riittävät tiedot abottin terveydestä ja kylliksensä ihmetellyt Sibyllan parannusta, niin hän sanoi:

— No parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Hän pyysi kirkon avainta. Kirkkoherra vaaleni ja silmäsi salaa Sibyllaa.