— Kirkon avainta!… Mitä sillä, rouva?
— No viedäkseni nämät kukkaset alttarin kukka-astioihin. Tiedättehän, ett'ei kukaan osaa tehdä sitä niin hyvin kuin minä… Ja ettehän virka mitään kukistanikaan? Niistä on minulla ollut paljon vaivaa, etenkin tulppaaneista. Mutta kun tekee työtä hyvän Jumalan hyväksi, niin ei saa pelätä vaivoja, eikö niin, kirkkoherra,?
— Ei, rouvani, ja kukkanne ovat sangen kauniita; mutta jos sallitte, niin asetan ne itse alttarille lukkarin avulla. Se näyttää minusta sopivammalta.
Saatuansa tällaisen vastauksen rouva de Beaumesnil oli hetkisen kuin kivettynyt, suu puoleksi avoinna ja silmät liikkumattomina. Häneltä otettiin varsin yksinkertaisesti hänen oman huoneensa avaimet; sillä kirkkoa hän todella oli pitänyt omana huoneenansa; hänet nähtiin siellä melkein joka päivä istumassa tuolilla, jopa väliin alttarillakin hääräämässä ja puuhaamassa, — ja hän oli ihan varma siitä, että nämät pikku askareet pyhittivät häntä siihen määrään, että sieltä lähdettyänsä saattoi hyvällä omallatunnolla harjoittaa seitsemää pääsyntiä. Sittenkuin hän taas voi puhua, hän sanoi:
— Ohoo! Mitä tämä merkitsee, rakas kirkkoherra? Tahdotteko, ett'en enää saa pitää huolta kirkkonne kaunistamisesta?
— Kaikki, rouva, mitä tahdotte kirkolle antaa, otetaan kiitollisuudella vastaan. Mutta jos suvaitsette tätä miettiä, niinkuin minä olen tehnyt, niin heti huomaatte, siitä olen vakuutettu, että jumalanpalveluksen arvo vähenee näitten omituisten tointen kautta. Alttarin huolenpito on yksinomaisesti minun ja niiden asia, jotka minä siihen, sakariston salaisuudessa, käskyilläni määrään. Antakaa kukkanne minulle, ja minä uhraan ne Jumalalle teidän nimessänne.
Rouva de Beaumesnil musersi taidetekoiset kukkansa, jotka kahisten menivät rikki, ja heitti kukkavihkonsa erääsen tynnyriin, jossa oli likaista vettä ryytimaan kastelemista varten. Tämän räjähdyksen jälkeen hän vaipui penkille, vuodatti kyyneleitä ja tuli jotensakin ikävän heikkohermoisuuden kohtauksen alaiseksi.
Häntä lohdutettiin niin hyvin kuin voitiin. Hän näytti vähitellen myöntävän kirkkoherran sanat oikeiksi ja kutsui häntä päälle päätteeksi päivällisille. Mutta abotti kieltäytyi samoin kuin hän oli tehnyt Férias'laistenkin kutsulle sanoen terveyttänsä syyksi.
Kun kirkkoherra sitten vieraittensa lähdettyä oli istuutunut pienen pöytänsä ääreen, jolla höyrysi laiha kyyhkysen paisti, niin hänestä tuntui — olihan hän ihminen! — kuin häneltä olisi samalla haavaa puuttunut sydän ja ruokahalu.
— Oletteko kipeä, kirkkoherra? vanha Marianne kysyi tylyyn tapaansa. Teitä ei maita ruoka!