— Olen hiukan uuvuksissa, Marianne, hiukan uuvuksissa.
— Kahvi kyllä teidät virkistää, kas tässä! Hän viivytteli hetkisen; sitten sanoi hän syvään huoaten:
— Minä en juo kahvia, Marianne; minä en juo enää vast'edes kahvia.
— Hyvä! Mikä oikku tuo taas on? Jos aiotte vasta vanhalla iällänne muuttaa tapojanne, niin saatte nähdä, että menette hautaan ennen puolta vuotta.
— Vaikka menenkin hautaan, Marianne. Ja hän meni kirkkoon.
Seuraavina päivinä ja kuukausina abotti Renaud'in käytös vastasi sekä sisällisesti että ulkonaisesti sitä lujuutta, mitä hän alussa oli osottanut. Hän sulkeutui pappilaansa, missä hänen tiedettiin mietiskellen viettävän yksinkertaista munkin elämää. Muutamien mielipahaksi, mutta kaikkien suureksi valistukseksi hän rikkoi kaikki ne siteet, jotka eivät suorastaan kuuluneet hänen papillisiin velvollisuuksiinsa, ja kun hän ei enää näyttäytynyt muualla kuin pyhien töittensä toimittamisessa, niin hänen läsnäolonsa alkoi vähitellen herättää jonkinlaista juhlallisuutta ympärillänsä. Paitsi yleistä kunnioitusta hän vielä voitti tällä tapojensa ankaruudella kallisarvoisen riippumattomuuden; hän sai olla herra kirkossansa; hän saattoi sieltä poistaa kaiken maallikkojen vaikutusvallan, joka, muka hurskauden osoituksena, usein muuttui hävyttömäksi vääryydeksi; hän hävitti sieltä kaiken sen väärinkäytöksen, joka oli sinne muka hänen suostumuksellansa tuotu, ja jonka kautta jumalanpalveluksen hartaus oli suuresti tullut häirityksi. — Hänen hyvien parannuksiensa joukosta, joita hän ei suinkaan vastuksitta ja taisteluitta saanut aikaan, mainitsemme ainoastaan yhden, koska Sibylla sitä erityisesti oli vaatinut. Ritari Theodor Desrozais suvaitsi, kuten on sanottu, laulaa joka sunnuntai kuorissa. Tämä kunnioitus, jota hän Jumalalle osoitti, synnytti kuitenkin seurakuntalaisissa suurta huvia, sillä ritari, joka tunnettiin koko paikkakunnalla hyväksi huliviliksi, ei saattanut tässäkään paikassa esiintyä herättämättä maallisia ajatuksia; tätä oikeuttansa hän käytti itse alttarin juurellakin, eikä ollut ensinkään harvinaista, että hän höysti tätä iloista rooliansa tehden pyhiä menoja hupaisemmiksi, milloin sutkauttelemalla naurettavia sanoja kuulijakunnallensa, milloin taas kummallisilla nenä-äänillään, joitten hän luuli tekevän veisaamisen paljon ihanammaksi. Kirkkoherra oli aina sydämensä pohjasta huokaillut näitten vallattomuuksien tähden. Sibyllalle ne oli kovin vastenmielisiä. Kun ystävälliset varoitukset eivät voineet hillitä ritarin sopimattomia kujeita, niin abotti Renaud kielsi häntä kokonaan tulemasta kuoriin. Tämä kielto ja kukatiesi muutkin papilliset, vaikka ystävällisemmin lausutut nuhteet, saattoivat ritarin vimmaan. Seuraavana sunnuntaina hän ei tullut kirkkoon, vaan oli ilmoittanut, että hän rauhantuomarilta oli lainannut Voltaire'n teokset. Kuusi kuukautta tutki hän näitä filosoofillisia teoksia ja ilmoitti kaikille, ett'eivät papit ole sitä, mitä yksinkertainen kansa uskoo; sitten hänen intonsa kiihko päättyi kovaan luuvalokohtaukseen ja hän lähetti Voltaire'n heti rauhantuomarille sekä kutsutti kirkkoherran luoksensa, joka noudattikin hänen pyyntöänsä.
Ritarin sopimus pastorinsa kanssa oli luultavasti täydellinen, sillä tuo vanha hupsu oli kuitenkin hyvänluontoinen ihminen. Mutta tämä tapaus katkeruutti kovasti rouva de Beaumesnil'in mieltä ja saattoi portaittensa yli paisumaan sen salavihan, joka hänessä oli kytenyt abotti Renaud'ia vastaan aina siitä onnettomasta kukkavihko-tapauksesta saakka. Ne parannukset, joita kirkkoherra toisen toisensa jälkeen pani toimeen, olivat useissa kohdin tarkoittaneet juuri häntä, ja se ajatus, että Sibylla oli jossakin määrin näitten uudistusten yllyttäjä, ei suinkaan vähentänyt niiden tuottamaa harmia. Rouva de Beaumesnil oli todella onneton: kun hänen suuri hurskautensa maine ja se ylivalta, jonka hän oli saavuttanut kantoonissa uskonnollisten kysymysten suhteen, perustui ainoastansa hänen ystävyyteensä kirkkoherran kanssa, joka ei enää kännyt herraskartanossa, ja ulkokultaisuuteen, jota hän ei enää voinut julkisesti osottaa, niin koko hänen ylpeytensä rakennus kukistui. Hänellä täytyi, jos hän vast'edeskin tahtoi käydä hurskaasta vaimosta, todella olla oikean kristityn avuja. Tämä oli kovaa. Mutta hänen mieleensä juolahti ajatus, joka hänestä tuntui paremmalta. Eräänä päivänä hän lähti ———:n kaupunkiin, sen hiippakunnan kaupunkiin, mihin Férias'in seurakunta kuului. Huolimatta siitä salaisuudesta, jolla hän varusteli tätä matkaa, tiedettiin kuitenkin, että hänen tarkotuksensa oli anoa asianomaiselta oikeudelta, että eräs vanha kappeli, joka kuului Beaumesnil'in alueesen, pantaisiin jälleen kuntoon ja että sitä varten määrättäisiin erityinen kappalainen. Sillä tavoin rouva de Beaumesnil olisi tullut saamaan oman kirkkonsa, oman pappinsa ja oman Jumalansa, jolle hän olisi saanut tehdä, mitä hän tahtoi; tämä olisi ollut mitä sopivinta saattaa ajatella. Mutta pahaksi onneksi tämä hänen anomuksensa hylättiin, ja vaikk'ei hänen matkansa ollut vallan turha, niinkuin pian saamme nähdä, niin toi hän sieltä kuitenkin tullessansa uuden panoksen sappea ja kiukkua. Ne halvat intohimot, jotka hänessä liikkuivat, voittivat puolellensa avuliaita apumiehiä, niinkuin ne ainakin voittavat tässä kurjassa maailmassa, niinkauan kuin täällä on jotakin ansiota alennettavana, jotakin kaunista häväistävänä, jotakin oikeutta ristiinnaulittavana, ja tästä hetkestä pitäin oikea kaikenlaisten parjausten, rettelöiden ja ilkeyksien järjestelmä punottiin kirkkoherraa vastaan tuolla kirotulla taitavuudella, jossa ulkokullatut ihmiset ovat niin mainioita.
Tämä mielipaha, jota nämät kyläfariseukset tuottivat hänelle hänen liiallisen työnsä ja oikein jumalallisen kohtuullisuutensa lisäksi, saattoi abotti Rénaud'in rohkeuden, jopa terveydenkin kovaan koetukseen. Sibyllaa alkoi huolestuttaa, että kirkkoherra vähitellen sai pyhimysten ruumiillisenkin ulkomuodon, joiden hengen-avut hän jo oli itsellensä omistanut. Hän uskoi levottomuutensa isovanhemmillensa, ja heidän neuvostansa hän keskusteli asiasta uskollisen Mariannen kanssa. Vanha palvelijatar otti hänet jokseenkin keskinkertaisesti vastaan, sillä se lapsen kummallinen vaikutus, joka oli kuihduttanut hänen herraansa, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
— Niin kyllä! hän sanoi, on ihan selvää, että hän menehtyy ja että hän astuu pitkin askelin paratiisin tietä, mies parka! Mutta kenen on vika, neiti? Olen jo aikoja sitten sanonut, että te teette hänestä luurangon!
Vaikka alku olikin näin uhkaava, niin Marianne leppyi kuitenkin tälle enkelimäiselle olennolle, ja näyttää siltä kuin he olisivat solmineet keskenänsä liiton; sillä iltapuolella samana päivänä, kun kirkkoherra oli kiireisesti syönyt erakonateriansa, hän hämmästyi suuresti tuntiessansa yht'äkkiä pienessä salissansa jo kauvan unohduksiin jääneen hyvän hajun. Heti senjälkeen asetti Marianne hänen eteensä kahvikupin.