— Mutta, Marianne kulta, hän sanoi, oletteko hullu? Tiedättehän, ett'en kuuteen kuukauteen ole juonut kahvia!
— Oh! vanha vaimo sanoi vääntäen suutansa hymyyn, jos tietäisitte, kenen käsi on tämän valmistanut, niin kyllä minä vastaan, että joisitte!
— Mitä sanotte? kenen käsi?… kirkkoherra kysyi ällistyneenä.
Salaisuus selvisi hänelle, kun hän näki Sibyllan hymyilevän ovelta.
Abotti Renaud huomasi, että Marianne'n taloudelliset toimet olivat sangen kukoistavalla kannalla, sillä, ilman että kulungit laisinkaan lisääntyivät, ateriansa kävivät päivä päivältä yhä virkistävimmiksi, niin suurella taidolla hän niitä valmisti.
— Näette nyt, hyvä Marianne, hän sanoi hänelle hyväntahtoisesi, ett'en ollut väärässä joskus teitä moittiessani hiukan huolimattomaksi, ja kun sanoin, että tarkkuus ja järjestys tekevät ihmeitä.
Marianne kohotti olkapäitänsä vastaamatta.
Sillä välin oli Sibyllan uskonnollinen kasvatus hiljalleen edistynyt ja oli jo päättymäisillänsä. — Kun abotti Renaud eräänä päivänä meni linnaan antamaan neiti de Férias'lle, joka silloin oli kahdentoista-vuotias, hänen viimeisiä luennoitansa, tapasi hän kirjeenkantajan, joka antoi hänelle piispan sinetillä varustetun kirjeen. Hän istuutui sitä lukemaan erään tien varrella olevan puun juurelle. Hän oli tuskin silmäillyt sen lävitse, kun hän kävi kalpeaksi kuin ruumis. Hän kumartui vaivoin erään lähteen ylitse, joka lirisi maantien vieressä ojassa, ammensi siitä kädellänsä vettä ja joi muutaman siemauksen sekä lähti horjuvin askelin astumaan eteenpäin. Kun hän saapui linnaan, herra ja rouva de Férias kysyivät levottomina syytää hänen kalpeuteensa; hän antoi heille huoaten kirjeen, jonka hän äsken oli saanut. Siinä oli ankara, melkeinpä uhkaava varoitus: häntä moitittiin hänen uudistus- ja mullistushalustansa, hänen väittelystänsä kirkkoraadin kanssa, mutta ennen kaikkia hänen likeisestä ystävyydestänsä protestanttiseen uskontoon kuuluvien henkilöitten kanssa, jotka näyttivät häneen vaikuttavan sangen vahingollisesti ja saattavan hänet oikean opin teiltä. Tämä viimeinen syytös, jota näyttiin pitävän kaikkein pätevimpänä, perustui tosi-asiaan, vaikka siitä olikin johdettu vääriä seurauksia: viimeisten kuukausien ajalla oli todella kummankin puolisesta kunnioituksesta syntynyt abotti Renaud'in ja miss O'Neil'in välille likeinen ystävyys. Miss O'Neil, jota vanhuksen hyveet olivat liikuttaneet, osotti hänelle myötätuntoisuuttansa ollen säännöllisemmin kuin ennen läsnä hänen luennoissansa, jotka muuten nyt olivatkin opettavaisemmat kuin ennen. Kirkkoherra joka oli kokonaan luopunut ajatuksestansa kääntää Irlannitarta näytti olevan liikutettu tästä kunnioituksesta ja myötätunteisuudesta sekä osasi pitää sitä arvossa. Sellainen oli heidän keskinäinen välinsä, ja ainoastaan musta ilkeys saattoi siitä löytää aihetta kielittelemiseen.
— En tee tämän suhteen enempää enkä vähempää kuin ennenkään, abotti Renaud sanoi surullisesti ottaen markiisin kädestä uhkaavan kirjeen, sillä missä alammaisia ei ole, siellä kuninkaallakaan ei ole oikeuksia; mutta minä pelkään, ett'en enää saa kauvan olla teidän parissanne. Kaikki mitä minä pyydän, on se, että saan jättää Sibyllan Jumalan haltuun; sitten Hän tehköön minulle, mitä hän tahtoo.
Hän löysi Sibyllan ja miss O'Neil'in kirjaston eteisessä huoneessa, joka varta vasten oli määrätty lapsen lukuhuoneeksi. Kun hän jo oli lopettanut opetuksensa jumaluusopillisen puolen, niin hän luuli vielä tarvitsevansa luoda yleisen silmäyksen kirkon historiaan niinä parina kolmena viikkona, jotka vielä olivat ennen Sibyllan ensimmäistä ripillemenoa. Satunnaisesti tuli hän tänään puhumaan protestanttisuuden luonteesta ja synnystä. Miss O'Neil tahtoi poistua.