— Oi älkää! hän sanoi; miksi menette?
Irlannitar jäi, silmät luotuina ompelukseensa, paikallensa ja alkoi tavallisella tarkkaavaisuudellansa kuunnella kirkkoherran luentoa. Abotti mainitsi ensin lyhyesti kuudennentoista vuosisadan uskonnollisen vallankumouksen historiallisia tapauksia; ruvettuansa sitten arvostelemaan tätä suurta liikettä, hän lausui yksinkertaisella ja ylevällä tavallansa seuraavasti:
— Lyhyesti sanoen, tyttäreni, kukaan ei saata kieltää, että katoolinen kirkko ja etenkin Rooman hovi tähän aikaan oli kaikenlaisten väärinkäytösten ja surkuteltavan häpeän alaisena; mutta nämät viat olivat ainoastaan ulkonaisia; kirkossa itsessänsä, sen järjestyksessä, sen omissa voimissa, sen laeissa ja sen vapaudessa oli kaikki, mitä tarvittiin sen parantamiseen: se on itse sen osoittanut. Yleisellä mielipiteellä oli siis syytä vaatia parannuksia; mutta täytyikö niitä etsiä temppelin raunioista. Tarvitsiko tuollaisten satunaisten väärinkäytösten parantamiseksi hävittää vuosisatojen työ, niin monen nerokkaan ja hurskaan miehen työ, tämän yhteisen uskon temppeli, jonka suurenmoisuutta olen koettanut teille kuvailla? Tarvitsiko murtaa tätä traditsioonin kahletta, joka polveusi kirkolliskokouksesta kirkolliskokoukseen, pyhimyksestä pyhimykseen, apostolista apostoliin, aina Kristuksesta itsestänsä saakka, vaan jota ei enää voida eheäksi saada, ikipäiviksi murtaa se liikuttava ja ylevä yhdistys, joka kokosi kaikki evankeliumin lapset saman alttarin, saman pöydän ääreen? — Ei, sitä ei tarvinnut tehdä. Ylpeyden ja inhimillisten tunteitten kärsimättömyys turmeli kaikki. Ihmisen pitää olla kärsivällinen, ollessansa tekemisissä ijankaikkisuuden kanssa. — On päiviä, jolloin taivas on pilvessä, ja se on sittenkin taivas, ja luottamuksella odottaa ihminen huomiseksi päiväpaistetta. Eikö sama luottamus ollut luvallinen ja välttämätönkin himmentyneen kirkonkin suhteen, joka oli puhdas pilviensäkin 1 verhossa. Ne, jotka sitä pimensivät, olivat ihmisiä: he saattoivat parantua; kaikissa tapauksissa heidän ainakin oli kuoleminen, Olisi pitänyt odottaa; sen sijaan, että revittiin ja hävitettiin, olisi pitänyt rukoilla ja toivoa. Ja miks'ei olisi saattanut toivoa. Olihan kirkko, tätäkin aikaa ennen elänyt pimeitä päiviä; eikö se kuitenkin jälleen kirkkaana niistä selvinnyt? Eikö Jumala enää eri aikoina saattaisi herättää pyhää ylimmäistä pappia, pyhiä piispoja? Niin vähästä ihmisen sydän saattaa muuttua! Lapsen henkäyskin siihen riittää… Minä tosin, tyttäreni, olen liian halpa voidakseni olla näin ylevän asian vertauksena… Mutta kuitenkin, minäkin olen ollut häväistykseksi kirkolle, minäkin olen ollut teille, ja kukaties muillekin, mielihäiriön, epäilyksen ja Jumalasta vieraantumisen syynä! Mutta teidän heikko äänenne on minua varoittanut ja minä olen koettanut olla vähemmin huono… Minä olen rukoillut, olen valvonut, olen kärsinyt, ja minun uskoni on käynyt toteen: Jumala on ottanut teidät lapseksensa, ja vaikka hän koettelee minua, niin hän antaa minulle kuitenkin anteeksi!
Kun vanhus oli lopettanut nämät sanat, hänen äänensä vapisi: hän nousi, ikäänkuin ei hän olisi enää voinut hillitä liikutustansa, ja meni läheiseen huoneesen.
Linnan kirjasto, minne abotti Renaud oli paennut, oli avara sali, jolle esiinpistävät niskahirret, harvinaiset huonekalut, aina kattoon saakka ylettyvät kaapit ja ajan tummentaman tammen yksitoikkoinen väri antoivat luostarimaisen näön. Hän käveli siellä jonkun aikaa pitkin askelin ja painoi tuon tuostakin kättänsä otsaansa vasten; sitten heittäytyi hän erään suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä salia ja vaipui ajatuksiinsa, joitten surullisuutta hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat.
Hänen vastapäätänsä oleva ovi avautui yht'äkkiä; hän nousi ylös ja näki herra ja rouva de Férias'in tulevan huoneesen Sibyllan seurassa, joka piti miss O'Neil'ia kädestä. Niin satuperäinen ihastuksen näkö kuvastihe kaikkein heidän kasvoillansa, että kirkkoherra, joka ei saattanut aavistaakaan itsellänsä olevan osaa tässä yhteisessä ilossa, tunsi sydämensä hyppivän rinnassaan.
Markiisi ja markiisitar siirtyivät vähän syrjälle ja antoivat Sibyllalle merkin astua esiin. Sibylla lähestyi kirkkoherraa pitäen miss O'Neil'ia yhä kädestä.
— Isä, hän sanoi, miss O'Neil tahtoo tulla katoolilaiseksi ja tulee minun kanssani ensi kerran herranehtoolliselle.
Abotti Renaud ojensi äkkiä molemmat kätensä sanomattoman kummastuksen valtaamana: hänen laihat ja kalpeat poskensa punastuivat, ja hänen kysyvät silmänsä katselivat järjestänsä kaikkia läsnä-olevia ja pysähtyivät miss O'Neil'iin.
— Se on totta, herra kirkkoherra, tämä sanoi.