Tämä uskonnollisen mielipiteen vaihos, jonka me luulemme yleiseen todeksi, oli ainakin tosi mitä tulee neiti de Férias'iin. Se mikä oli hänestä hänen lapsuudessansa näyttänyt vähemmin tärkeältä uskonkappaleelta, näytti nyt oikein heräävän hänen ajatuksissansa: evankeliumin verraton runollisuus valtasi hänet syvästi, ja hän harjoitti suuressa määrässä sitä ainoata epäjumalanpalvelusta, joka on sallittu kristitylle, nimittäin Kristuksen palvelemista. Hän puuttui mielellänsä, miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa puhellessansa, tähän aineesen hän halusi muistella tämän puhtaan olennon liikuttavimpia lauseita, ihmetellä hänen jumalallisen lujuutensa ja inhimillisen heikkoutensa keskitietä, joka on hänen luonteensa pääomituisuus: hän vietti suloisia hetkiä tällaisissa innostuksissansa, milloin pitkittäen Irlannittaren kanssa iltakävelykään halki metsän, kunnes tähdet säteilivät kultaansa puitten tummille lehdille, milloin istuen vanhan papin vieressä meren rannalla katsellen loistavaa taivaanrantaa tai hajamielin hieroen käsissänsä kangaskanervan sinisiä terttuja.
Se valta, joka Sibyllalla oli kirkkoherran yli, ei ollut heikontunut; mutta vuosien vieriessä sen muoto oli tullut lempeämmäksi ja ikäänkuin höllemmäksi. Neiti de Férias oli itse alkanut hymyillä oman intonsa liiallisuuksille. Hänen sekaantumisensa uskonnon asioihin tuli harvinaisemmaksi, ja osotti joka kerta yhä suurempaa suvaitsevaisuutta, etenkin vanhusta itseä koskevissa kysymyksissä. Hän ei ensinkään pakottanut häntä enää käymään niin ankaran kohtuuden tietä vaan käyttipä joskus viatonta viekkauttakin taivuttaaksensa häntä hänen yksinäisyydestänsä ja hänen elantotapojensa kovuudesta. Mutta niissä kohdissa, jotka hänestä näyttivät olevan olennollisia uskonnon arvolle, hän pysyi järkähtämättömän lujana eikä lakannut siinä suhteessa antamasta abotti Renaud'ille neuvoja, jotka heti pantiin sellaisella kuuliaisuudella toimeen, että herra de Férias siitä väliin laski leikkiä markiisittaren kanssa.
— Lemmikkini, hän sanoi nauraen, hän on spiritualisti, ja hän tahtoisi tehdä koko seurakunnan spiritualistiksi!
Tämä markiisin pila sisälsi jokseenkin täydellisesti Sibyllan väsymättömän harrastuksen ja abotti Renaud'in ansiokkaat pyrinnöt. Me emme tahdo tässä suhteen kertoa enää mitään uutta tapausta, sillä olemme siitä luultavasti jo liiaksikin puhuneet, vaikka olemme koettaneet tehdä sitä sellaisella vakavalla huolella, jota asia vaatii: on kylliksi sanoa, että abotti Renaud'in pappina ollessa jumalanpalvelusta toimitettiin Férias'in seurakunnassa harvinaisella puhtaudella, ilman että oppi siitä joutui mihinkään vaaraan.
Tähän aikaan oli Sibyllalla onni tutustua kreivinna de Vergnes'in kanssa, joka äidin puolelta oli hänen isoäitinsä. Kreivi de Vergnes oli useampia kertoja Sibyllan syntymän jälkeen ollut kyllin rohkea keskeyttämään pariisilaisia tapojansa tullaksensa viettämään kolme neljä päivää Férias'issa. Sibylla oli siis jo kauvan tuntenut hänet ja rakasti häntä, koska hän ensinnäkin oli miellyttävä, ja koska toiseksi hänen kuvansa häälyi hänen mielessänsä komeitten reunuksien ympäröimänä, joihin oli suloiseen järjestykseen aseteltu konvehtia, nukkeja ja sieviä kaulahelmiä; mutta hänen oli ikävä, kun hän ei koskaan ollut nähnyt isoäitiänsä rouva de Vergnes'ia, joka, välttääksensä liiallista tunteellisuutta, jota hän sanoi pelkäävänsä, oli jättänyt vuodesta vuoteen mielenliikutuksensa, jota hän luultavasti oli mielessänsä liioitellut, sillä kun hän ensi kerran näki tyttärentyttärensä asemahuoneen odotussalissa, niin hän silmäili häntä varsin levollisesti, kääntyi vanhan kamarineitsyensä puoleen, joka oli mukana häntä auttamassa ja sanoi hänelle tyynesti:
— Katsoppas, Julia, hän on ihan, ihan niinkuin minä viidentoista vuotiaana! Tämä koskee minuun! Lapsi kulta! hän lisäsi syleillen Sibyllaa ja pyyhkien silmistänsä kyynelen, jonka lähde oli jotensakin salaperäinen.
Vuorokaudessa olisi luullut, että rouva de Vergnes jäisi kokonaan asumaan Férias'iin, niin hän oli ihastunut maaelämän runollisuuteen: metsä, meri, niityt, lintujen laulu, kaikki ihastutti häntä; hän ei päässyt hetkeksikään ihailuksestansa.
— Jumalani! hän sanoi isäntäväelle, kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä! Mutta tunnetteko te ensinkään onneanne? Luultavasti olette liiaksi siihen perehtyneet voidaksenne oikein nauttia sen suloisuutta?… Tämä tyyneys, tämä äänettömyys… ja sitten tämä melu, tämä puitten humina, nuot elukat, jotka ammuvat tuolla kaukana… nuot pienet fasaanit, — ovathan nuot fasaania, nuot pienet keltaiset elävät?… Eikö? Ne ovat kanoja… vaan kanoja? No niin! Nuot pienet kananpojat, jotka piipertävät emänsä perässä ja sanovat pioo, pioo… voi kuinka suloista, Jumalani, kuinka hupaista tämä on! Minä olisin vaikka yöt päivät ikkunani ääressä, kun vaan saisin nähdä ja kuulla kaikkea tätä! Oi täällä kelpaisi elää, täällä maalla luonnon helmoissa! Jumalani kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä!
Mutta jo kolmantena aamuna rouva de Vergnes uskoi salaisuutena Julialle, ett'ei hän ollut saanut rahtuakaan unta koko yönä.
— En todellakaan tiedä, hän sanoi, minä en saata käsittää miten ihmiset saattavat nukkua tässä maassa. Minä, joka olen tottunut niin suureen hiljaisuuteen (hän asui rue de la Chaussée-d'Antin'in varrella), en voi kauvemmin kestää tätä tällaista hälinää!… Täällä on oikea rykmentti lintuja, jotka meluavat aamun koitosta saakka! — Jumalani, kyllähän minä rakastan lintujen laulua, mutta kullakin pitää olla aikansa!… Ja noita lehmiä ja lampaita sitten, jotka jo auringon noustessa alkavat mylviä ja määkiä!… On kuin olisi Noakin arkissa! Ja aina silmissä nuot vihreät lehdet!… Tästä täytyy ruveta inhoamaan kaikkea vihreätä!… Minä saan painajaisen tästä vihreästä!… Kaikki näyttää minusta nykyään vihreältä!… Antakaapas, hyvä Julia, minulle pikku peilini!… Kas niin, nyt olen jo itsekin vihriäinen! Mutta ei se kumma olekkaan, kun on viettänyt tällaisen yön!