Neljäntenä päivänä sai rouva de Vergnes kirjeen, jossa hän sanoi kutsuttavan häntä mitä pikemmin Pariisiin. Hän ilmoitti olevansa siitä kovin mielipahoissaan, valitteli onnettomuuttansa ja lähti puolipäiväjunalla.
— Kas niin, lapsi kultani, hän sanoi syleillessänsä pientä tyttärentytärtänsä jäähyväisiksi, hillitkäämme tunteitamme, ei yhtään mielenliikutusta! Pian sinäkin saat vaihtaa tämän paratiisin meidän helvettiimme… Oi, siellä on elämää, lapseni! Hyvästi! Hyvästi! Hillitkäämme tunteitamme, pikku tyttäreni!
Tämän eron katkeruus ei ollut niin suuri, ett'ei Sibyllan sielun voima olisi sitä voittanut; mutta kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi saanut tukea ja lohdutusta siitä likeisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais'in välillä. Klotilda oli jo kaksi vuotta sitten tullut luostarista ja hänen palattuansa hänen tätinsä rouva de Beaumesnil oli rientänyt esittämään häntä koko paikkakunnalle. Neiti Desrozais olikin kelpo näytettävä: hän oli säilyttänyt runsaassa määrässä kaiken sen, mitä hänen lapsuutensa oli hänestä luvannut. Hän oli pitkä, solakka ja notkea. Hänellä oli tuuheat mustat hiukset, joille hän ei tiennyt mitä tehdä; hän niitä väänteli, hän palmikoitsi niitä, hän asetteli niitä niskaansa kiehkuroihin, hän sitoi ne diademin tavoin otsallensa. Hänen käsivartensa, hänen sormensa, hänen olkapäänsä, jotka olivat kuin marmorista muodostetut, muistuttivat jumalatarta. Kun hän kohotti tuuheakarvaisia silmäluomiansa, niin hänen silmäteränsä loivat säteilevää tulta, joka kuitenkin pian sammui hänen mustissa kostean kirkkaissa silmissänsä. — Mitä tulee Klotildan hengelliseen tilaan, niin tunnustettiin, että hän oli tullut paljon paremmaksi. Ikäänkuin osoitteeksi rouva de Beaumesnil'in mielipiteitten oikeudesta, mitä kasvatukseen tulee, tuosta peloittavasta, rajusta, oikukkaasta ja huolimattomasta lapsesta oli tullut nuori, ankara, kaino tyttö, joka puhui hiljaa, oli kohtelias, valmis kaikkeen, vieläpä neljänneksi whisti-peliinkin, sanalla sanoen, hänestä oli tullut oikean neidin esikuva.
Kenellekään tämä onnellinen muutos hänen karakteerissansa ei tuottanut niin paljon iloa kuin Sibyllalle. Kun hän ei siinä enää huomannut niitä karheuksia, jotka ennen olivat tehneet hänen mielensä levottomaksi, niin hän antautui vastustamatta sydämensä taipumuksen valtaan, ja heidän keskensä syntyi melkein jokapäiväinen yhteys. Ystävättären kauneus herätti Sibyllassa ylpeyden sekaista ihmettelyä: hän oli hänen mielestänsä oikea kauneuden peruskuva, jota täydellisempää hän ei voinut kuvaillakaan. Klotilda antautui hymyillen hänen ihastuksensa esineeksi: hän antoi vaatettaa itseänsä, kihertää hiuksiansa, pukea itsensä milloin druidittareksi, milloin roomalaiseksi, milloin juutalaiseksi, milloin taas turkkilaiseksi naiseksi; sitten Sibylla piirusti tai maalasi hänet kaikissa näissä eri puvuissa ja huudahti tuon tuostakin taitelijattaren tapaisella kärsimättömyydellä:
— Ei! sinä olet liian kaunis, näetkö! Sinä olet hirveän kaunis, naurettavan kaunis! Jumalani, kuinka on tyhmää olla noin kaunis!
Nämät olivat sellaisia herjauksia, joista Klotilda ei ensinkään ottanut pahastuaksensa.
Hän myöntyi aina yhtä mielellänsä neiti de Férias'in kaikkiin pyyntöihin, ja oli ikäänkuin heijastuksena Sibyllan tunteista, unelmista ja innostuksista; tämän hän teki lämpimällä innolla, kaunopuheliaalla ja täydellisellä luonnonmukaisuudella, sillä hänen sielussansa aaltoili ikäänkuin tunnemeri, joka oli aina valmis tulvailemaan, ja tulvan alle jäi väliin hyvääkin. Jos hän oli jotakin vailla, niin se ei ollut kykyä, vaan arvostelemistaitoa ja vakaantuneita siveellisiä mielipiteitä, joita hän kaipasi. Olkoonpa kuinka tahansa, ylevät, runolliset ja jalot innostukset valtasivat hänet usein, ja hän näytti joskus, puheensa innossa, voittavan Sibyllaa ideaalisimmatkin pyrinnöt.
Sibyllalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että, kun heidän keskustellessansa tuli puheeksi muutamat perheelliset asiat, neiti Desrozais heti kävi salaperäiseksi, ja että hänet valtasi syvä alakuloisuus ja lohduttamatoin epätoivo. Hän päätti kysyä tämän kummallisen seikan syytä.
— Sinä olet liian nuori, ystäväni, neiti Desrozais sanoi pudistaen päätänsä ja huoaten surullisesti.
Tämä kiertelevä vastaus tietysti vaan kiihdytti Sibyllan uteliaisuutta. Hän vainusi jonkun romaanin piilevän ystävättärensä suruissa ja rukoili lakkaamatta häntä uskomaan sitä hänelle. Klotilda vastusteli ensin; mutta sitten hän sanoi, vannotettuansa Sibyllan pitämään sitä ikuisena salaisuutena: