— Minä, ystäväni, minä, jonka näet tässä, en koskaan ole menevä naimisiin!
— Onko se mahdollista? Sibylla kysyi kahta uteliaammin lähestyen kertojaa.
— Se on totta, neiti Desrozais jatkoi, sillä minä rakastan, mutta se, jota rakastan ja joka rakastaa minua, ei voi minua naida: on esteitä, jotka eroittavat meitä ijäksi.
— Voi Jumala! Sibylla huudahti; mutta kuinka tämä on tapahtunut? Missä olet hänet tavannut? Mikä on hänen nimensä?
— Minä en voi sanoa sinulle muuta kuin hänen ristimänimensä: hänen nimensä on Raoul… Miksi punehdut?
Kuullessansa Raoul'in nimen Sibylla oli todella punehtunut otsaansa myöten.
— Miksi punehdut? Klotilda toisti, ja hänen äänensä kävi kiivaammaksi; tunnetko Raoul'in? vastaahan toki!
— Minä punehdun, koska asia minua liikuttaa kovasti… Missä olisin saattanut nähdä Raoul'in?
— Niin todella, se on mahdotonta… No niin, hänellä oli serkku, joka oli samaan aikaan kuin minäkin luostarissa, ja jota hän kävi äitinsä kanssa hyvin usein katsomassa. Hänen katsantonsa, hänen käytöksensä miellyttivät minua heti. Minä tahdon sanoa sinulle, ett'ei hän ollut enää juuri nuori, jonka vuoksi luulin olevani hyvin eriskummallinen, ja ett'ei kukaan muu luostarin tytöistä ollut häntä huomannut. Mutta minä petyin suuresti: eräänä päivänä me tahdoimme leikkiä jotakin; silloin eräs tytöistä esitti, että kukin meistä ajattelisi jotakuta niistä nuorista miehistä, jotka useimmin kävivät vastaan-ottohuoneessa, ja kirjoittaisi pienelle paperilapulle sen nimen, jonka kanssa mieluimmin olisi tahtonut mennä naimisiin, jonka jälkeen joku meistä lukisi ääneensä kaikki nimet.
— Se oli narrimainen leikki, Sibylla sanoi.