— Se oli leikki niinkuin muutkin… Siihen suostuttiin. Kukin kirjoitti salaa lapullensa ja heitti sen sitten erääsen koriin… Mutta kun alettiin lukea lappuja, niin kaikkiin oli kirjoitettu nimi: Raoul.
— Se on kummallista, Sibylla sanoi kylmästi.
— Minä näin siitä, ett'en ollutkaan niin eriskummallinen, kuin olin luullut. Muutamaa päivää myöhemmin satuin olemaan samalla kertaa vastaan-ottohuoneessa kuin hänkin ja huomasin, että hän katseli minua paljon, niinkuin ainakin. Hänen serkkunsa, joka oli ystäväni, — vaikk'en häntä juuri rakastanut, — nousi äkkiä ylös, kulki halki huoneen ja sanoi ohimennessänsä minulle pikaisesti: "Älä liikahda paikaltasi viiteen minuuttiin!" — Minä näin silloin, että Raoul'illa oli eräs albumi polvilla ja että hän piirusti… Sivumennen sanoen, hän maalaa mainiosti… Kun hän oli lopettanut, hän lähetti minulle silmillänsä tervehdyksen ja kiitoksen, jonka suloutta en saata sinulle kuvailla. Minä olin tästä tullut sellaiseen häiriöön, että pois mennessäni, kun olin lähellä häntä väkijoukon keskellä, pudotin hansikkaani, joita nykertelin käsissäni. Hän otti ne heti ylös, viivytteli hetkisen niitä antaessansa, silmäili niitä vielä kerran ja katsahti sitten minuun silmissä niin syvä, niin hellä katse, että sydämeni lakkasi sykkimästä, ja että sitä hetkestä saakka luulin, että olimme ijäksi yhdistetyt.
Lopetettuansa tämän osan kertomuksestansa, neiti Klotilda loi suuret silmänsä taivaasen päin, ikäänkuin hän olisi sille tahtonut uudistaa ikuisen uskollisuuden valansa.
— Onko siinä kaikki? Sibylla kysyi.
— Tietysti. Mitä enempää vielä tahdot? Enkö sanonut sinulle, että olimme ijäksi yhdistetyt?
— Mutta minusta näyttää, kuin ette olisi, Sibylla sanoi.
— Lapsi! neiti Desrozais sanoi kohottaen keveästi olkapäitään. Kuule siis, että kahdeksan päivän kuluttua ystävättäreni ilmoitti minulle salaisesti, että hänen serkkunsa, jota hänen omaisensa olivat pakoittaneet naimaan erästä nuorta, ylhäistä kaunista ja rikasta tyttöä, oli äkkiä lähtenyt Persiaan. Luultiin, lisäsi ystävättäreni luoden minuun ilkeän katseen — sillä hän ei rakastanut minua enemmän, kuin minäkään häntä. — että hän oli rakastunut köyhään ja alhaiseen tyttöön, jota hän ei uskaltanut tunnustaa… Onko tämä kyllin selvää?… Raoul parka! Minun tähteni hän on lähtenyt maanpakoon ja antautunut hengen vaaraan… sillä usein eivät matkustajat palaa niin kaukaisista maista. Sinä naurat ehkä, Sibylla, mutta minä pidän itseäni hänen leskenänsä… ja usein yöllä itken häntä ja itseäni, niinkuin olisimme molemmat kuolleet.
Klotildan lausuessa viime sanoja vierähti hänen poskillensa kaksi kaunista kyyneltä, ja Sibylla, joka kokonaan uskoi mitä oli kuullut, kuivasi ne vapisevilla huulillansa.
Tytöt uskoivat näitä salaisuuksia toisillensa erään puiston yksinäisimpien käytävien vieressä. Heitä häiritsi yht'äkkiä melu, ja he kuulivat ääniä aivan läheltä, samassa juoksi muuan toimekkaan näköinen jahtikoira penkin luo, jolla tytöt istuivat, ja jäi siihen heidän hyväiltäväksensä.