Jumalani! Klotilda sanoi pikaisesti nousten, kuka tulee? Kenen on tämä kaunis koira?
Silloin näkyivät käytävän polvekkeessa markiisi ja markiisitar de Férias, ja heidän seurassansa eräs vieras nainen, joka jo oli jättänyt ikänsä kulta-ajan, ja eräs nuori, lyhyt, vaaleaverinen, komeasti vaatetettu mies, joka heilutti kädessänsä ratsupiiskaa. Tämän nähdessänsä tuo Raoul paran lohduton leski pyyhki nopeasti kosteat silmänsä, selitti epäjärjestykseen joutuneita hiussiteitänsä, kutriansa, palmikoltansa ja hamettansa sekä oli kahdessa sekunnissa valmis taisteluun.
— Ah! Sibylla sanoi tyynesti, he ovat varmaankin Val-Chesnay'laisia. Isoäitini on heitä odottanut jo kahdeksan päivää.
Sibylla oli silloin täyttänyt viidennentoista ikävuotensa, ja hänen tulevaisuutensa näytti jo vaativan, että hän pääsisi näkemään maailmaa ja tutustumaan Pariisin suuren näyttämön henkilöitten kanssa. Herra ja rouva de Férias tunsivat kyllä, kuinka äärettömän suuri se uhraus oli, jota heidän omatuntonsa heiltä vaati. He olivat ajatelleet pidättää Sibyllan lähtöä, jota sitten ei paluu enää näyttänyt seuraavan, koettaen lähitienoossa valmistaa poikansa tyttärelle sopivaa avioliittoa; mutta kun he olivat turhaan koittaneet sellaista löytää siitä ahtaasta piiristä, mihin heidän yksinäinen elämänsä oli heidät sulkenut, niin he olivat pian jättäneet sen epävarman yrityksen, joka muuten näytti heistä haiskahtavan hiukan itsekkäältäkin.
Myöskin eräs ystävä, jolle he olivat uskoneet surunsa, oli puolestansa koittanut toteuttaa samaa yritystä: tämä ystävä oli ———:n piispa, jonka kanssa Férias'ilaiset, miss O'Neil'in kääntymisen jälkeen, olivat olleet likeisessä yhteydessä, ei niin kohteliaisuuden kuin todellisen ystävyyden tähden. Tämä prelaatti, joka oli valpas ja innokas mies, ja jossa Sibyllan suloisuus ja kummallisuus oli herättänyt suurta huomiota, luuli eräänä päivänä voivansa ilmoittaa vanhalle markiisille, että hän oli löytänyt hänen poikansa tyttärelle, joka oli nostanut häiriötä kirkossa, puolison, joka näöltään oli oikea phoenixlintu. "Minä olen etsinyt tätä harvinaista lintua, hän sanoi, koko hiippakuntani halki, käydessäni piispankäräjillä, ja niinkuin tällaisilla hakumatkoilla on tavallista, olen löytänyt hänet vasta palatessani melkein omalta portiltani. Hän on eräs nuori parooni, de Val-Chesnay, suvun Val-Chesnay Merinville viimeinen edustaja; tämä suku ei tosin vedä vertoja teidän suvullenne, herra markiisi, mutta on kuitenkin hyvä sekin. Hänen omaisuutensa on ääretön, ainakin yhtä suuri kuin teidän pienen kuvanraastajattarennekin… Kas! tästä ikkunasta voittekin nähdä Val-Chesnay'n palatsin, vastapäätä minun asuntoani… Ja juuri tuolla on nuori Roland itsekin, joka juuri nousee hevosen selkään pihassa: sievä poika, niinkuin näette… vähän liian nuori, tuskin neljääkolmatta vuotta, mutta se on vähäpätöinen seikka; ja muuten voi neiti de Férias vielä odottaakin… Tuo vanha rouva, joka taputtelee hevosia käskien sitä olemaan hiljaa, on äiti tietysti… hurskas, — ei juuri pyhimys, mutta hurskas nainen. Hän on, kasvattanut poikansa kotona parhaimpien opetustapain mukaan; hän ei ole milloinkaan häntä jättänyt. Hän on tätä nykyä juuri samallaisessa pulassa kuin tekin; hänkin pelkää, ett'ei poikansa voi täältä maaseudulta löytää sopivaa puolisoa, mutta ei myöskään uskalla upottaa häntä Pariisin pyörteisin… Mitä nuoreen herraan tulee, niin saatte likemmin häneen tutustua: hän on hyvä, sangen hyvä! — Jumalani! ei hänellä juuri ole mitään erinomaista sanottavaa, mutta hyvä hän on! Minä luulen että olemme löytäneet etsittävämme… Kas vaan äitiä, hän seuraa poikaansa kadulle asti;… hän menisi varmaan, hevosen lautasille, jos uskaltaisi… Vaimo parka!"
Herra ja rouva de Férias kuulivat ihastuksella tämän ehdotuksen. Muutamaa päivää myöhemmin tapasivat he rouva Val-Chesnay'n ja hänen poikansa piispan palatsissa. Molemmat äidit, joita kumpaakin vaivasi samat surut, olivat heti mitä sydämellisimmät ystävykset, ja lausuttuansa aina sopivan väliajan päästä uusia kohteliaita kiitoksia, Val-Chesnay'laiset suostuivat tulemaan viikoksi tai pariksi Férias'in linnaan, jossa molemmat päähenkilöt saisivat tutustua toistensa kanssa ja, jos heidän sydämensä siihen suostuivat, toteuttaa omaistensa toiveet.
Kaikkien näitten valmistavien tapauksien aikana olivat herra ja rouva de Férias päättäneet pitää Sibyllalta tarkasti salassa ne tärkeät puuhat, joitten esineenä hän oli. He olivat keksineet todennäköisen tekosyyn äkilliseen tuttavuuteensa Val-Chesnay'n perheen kanssa, josta Sibylla kuuli usein puhuttavan, vaan jota hän ei koskaan ollut nähnyt. Epäillen sitä erityistä hartautta, joka heitä innostutti tässä suhteen, he olivat päättäneet salata tyttäreltänsä oikean tarkoituksensa, antaaksensa hänelle vapaan valitsemisvallan. Heidän oli sitä helpompi poistaa Sibyllan ajatuksista kaiken epäluulon, koska hänen mieleensä oli juurtunut jo lapsuudesta saakka se ajatus, että hänen naittamiseensa välttämättömästi kuului pitempi tai lyhyempi olo Vergnes'in palatsissa. — Mutta neiti de Férias katseli kuitenkin jonkinlaisella uteliaisuudella, vaikka muuten varsin levollisella mielellä nuorta miestä, joka astui taisteluunsa ratsupiiska kädessä. Nuori parooni, joka paremmin, kuin hän, oli saanut edeltäkäsin tiedon asiasta, punehtui tuntuvasti häntä tervehtiessänsä, ja rouva de Val-Chesnay, tarttuttuansa hänen käteensä ja häntä tarkasteltuansa hetkisen äidillisellä lempeydellä, painoi häntä niin innokkaasti kashmirshaaliansa vasten, että Sibylla sitä katsoi melkein sopimattomaksi.
Sittenkuin neiti de Férias oli ilolla näytellyt vieraille puiston kauniimmat paikat, mentiin katsomaan kasvihuoneita ja karjapihaa. Sibyllan rauhallinen iloisuus, miellyttävä puheleminen ja se aistikas yksinkertaisuus, jolla hän näytteli kotitalonsa merkillisyyksiä, voittivat helposti puolellensa vanhan rouvan sydämen, jolta ei ihastuksen huudahdukset tahtoneet ensinkään loppua, ja joka tuon tuostakin loi poikaansa voiton ja riemun silmäyksiä. Herra ja rouva de Férias, jotka olivat ihastuneet silminnähtävästä menestyksestä, yhtyivät paroonittaren suloiseen liikutukseen ja olivat kuin ylimmässä taivaassa. Nuori parooni itsekin, hieno, kylmä ja flegmaattillinen mies, osotti tyytyväisyyttänsä kaikilla tavoin, jotka vaan saattoivat sopia hänen kauneudellensa, mistä hän suuresti ylpeili ja minkä hän luuli hirmuisesti vähenevän, jos hän olisi antautunut innostuksensa valtaan. Hymyily myhäeli hänen amerikalaisesti hoidetussa parrassansa, ja tuon tuostakin hänen huulensa avaantuivat puoleksi ja niitten välistä putoilivat, kuin jäälohkareet, sanat: "ihanaa! verratointa! oivallista!"
Klotilda oli ainoa tumma pilkku tässä valoisassa taulussa: hän kulki muutamaa askelta muita jäljempänä, milloin hyväillen paroonin koiraa, milloin vaipuen surumielisyyteensä, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta ainoakaan salainen katse, joita hänen tavaton kauneutensa veti puoleensa tuolta kylmäveriseltä nuorelta mieheltä.
Neiti Desrozais söi tätinensä linnassa päivällistä. Kun päästiin ruoalta molemmat ystävykset, joita pitkällinen vapaudettomuus jo kauvan oli kiusannut, vetäytyivät salaa hetkeksi tiehensä ja menivät kirjastoon, joka viime aikoina oli muutettu työhuoneeksi. Sibylla alkoi heti piirustella eräälle harmaalle paperin palaselle ja vastasi muutamalla epämääräisellä sanalla siihen hillittömään ylistyspuheesen, jonka Klotilda katsoi soveliaaksi pitää Férias'in uusista vieraista.