— Ota Jumalan nimessä! Sibylla sanoi. Klotilda heittäytyi hänen kaulaansa:
— Sinä olet hyvä, pikku Sibyllani! Ja Sibylla oli todella hyvin hyvä.
Sill'aikaa näytteli miss O'Neil salaa rouva de Val-Chesnay'lle muutamia oppilaansa piirustuksia, joita katsellessa tuo kunnon paroonitar oli ihailusta menehtyä, samalla kun nuori Roland lausui pää pystyssä: "mestarillista!" Sittenkuin Sibylla astui huoneesen, pyydettiin häntä yleisön iki-iloksi soittamaan jotakin pientä, vaikka kuinka mitätöntä kappaletta harpulla, — tätä soittokalua herra Roland de Val-Chesnay, jonka Férias'in kellarin höyryt olivat tehneet puheliaammaksi, sanoi ideaaliksi, ei ainoastaan sen oivallisen muodon takia, lisäsi hän, vaan koska se päällepäätteeksi oli ihastuttava soittokalu, etenkin kun sitä hyvin soitettiin. — Näitä kauniita pyyntöjä ei sopinut vastustella, eikä neiti de Férias niitä vastustellutkaan…
Sibylla ylimalkaan oli tavattoman suloinen harppua soutaessansa; mutta etenkin tänä iltana, kun hän oli pukeutunut valkoiseen, hienoon hameesen, jonka väljät hihat riippuivat kuin kokoonvedetyt siivet, hänen suloinen vartalonsa, sievä päänsä, syvät ja tuliset silmänsä, ja hänen kultakutrien verhoama otsansa ilmaisivat taivaallista ihanuutta ja loistoa. Sana enkeli tuli väkisinkin huulillesi, kun näit hänet sellaisena, ikäänkuin se olisi ollut keksitty ainoastansa häntä varten. Kaikissa tapauksissa hänen kauneutensa luonne, joka vielä hänen tällä iällänsä oli enemmän intellektuaalinen kuin fyysillinen, liikutti jotensakin suuressa määrässä sellaistakin kauneudentuntijaa, joka niin suuresti kaipasi tietoa todellisesta kauneudesta, kuin viimeinen sukua Val-Chesnay. Hän osottikin tyytyväisyyttänsä, sittenkuin Sibylla oli lopettanut, lyömällä toista hansikasta toista vastaan (hän oli pannut ne jälleen käsiinsä), ja teki itseksensä sen surettavan huomion, että hänen morsiamensa oli hiukan laiha.
Heti sen jälkeen Sibylla, jota oli surettanut se toimettomuus, jonka alaisena Klotildan oli täytynyt olla koko päivä, pyysi häntä nyt soittamaan pianoa. Klotilda hiukan kainosteltuansa siihen suistuikin. Hän veti hansikkaat kädestänsä uneksivan näköisenä, liikutteli hetkisen muhkeita paljaita käsivarsiaan nuoren paroonin Atlantin-meren takaisen parran edessä, sillä tämä oli istuutunut pianon kulman viereen, ja koetteli sitten klaviatuuria ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa erästä Donizett'in kuuluisaa ariaa: — Oi Fernandoni, — joka oli hänen mielilaulunsa. Hän lauloi sen todella ja hän lauloi sen etenkin tänä iltana erinomaisen surumielisellä ja tuntehikkaalla painolla, jolle hänen suloinen vaaleutensa, hänen tummat ja kirkkaat silmänsä, hänen liikkuvat sieramensa ja kohoileva rintansa antoivat melkein liiankin selvän värin. On totta, että tämä maalaria ja kuvanveistäjää ihastuttava näky oli useimmilta läsnäolijoilta salassa, sillä he istuivat laulajattaren takana, mutta se ei ollut, Jumalan kiitos, salassa herra de Val-Chesnay'lta, jolla oli mitä mukavin paikka ja joka sai suurimman osan niistä nuolista, jotka oikeastaan olivat tähdätyt espanjalaiseen kapteeniin. Tämä nuori mies ei ollut luultavasti koskaan tuntenut juhlallisempaa hetkeä. Klotilda oli jo lakannut laulamasta, kun hän vielä tuijotti häneen harmailla ja jäykillä silmillänsä, samalla kun hänen puoleksi avonaisen suunsa ja kumartunut asentonsa osoittivat, että täydellisen gentlemanin lakikirja antoi hänelle tällä haavaa tavallista vähemmin huolta. Hänellä ei ollut ainoatakaan sanaa kiittääksensä neiti Desrozais'ia, — joll'ei ota lukuun sitä todellista ihastusta, jota tämä oli hänessä herättänyt; mutta hän otti kiireesti hansikkaansa kädestänsä, kun nuori tyttö pyysi häntä auttamaan erään vihon etsinnässä, joka oli nuottikaapin alimmilla hyllyillä. Jos hänellä oli se epävarma toivo, että hänen kätensä tämän etsimisen aikana mahdollisesti saattaisi koskettaa, ehkäpä pusertaakin neiti Klotildan lumoavaa kättä, niin täytyy tunnustaa, että nuori parooni todella vaati paljon. Mutta liian paljon se ei kuitenkaan ollut, sillä tosiasia on, että hän saavutti sanotun onnen.
Olisi väärässä, jos luulisi, että neiti Desrozais, kun hän käytti herra de Val-Chesnay'n kunniaksi tätä lumousvoimaansa, olisi edeltäkäsin päättänyt riistää sen sydämen ja ne kädet, jotka olivat Sibyllalle määrätyt. Niinkään lujassa sielussa, kuin hänen oli, ei niin rohkea ajatus olisi saattanut muodostua niin äkkiä; mutta löytyy naisia, muuten ihastuttaviakin, jotka eivät saata samassa huoneessa katsella miestä, josta ne eivät muuten välitä vähintäkään, vaan joka on iskenyt silmänsä toiseen naiseen, ilman että he heti alkavat ajatella kostoa. Tämä mustasukkainen ja väkevä halu, joka on sille sukupuolelle omituinen, kasvattaa intohimoisissa ja hillittömissä sydämissä pirullisia ajatuksia. Klotilda noudatti ainoastansa tätä luontonsa käskyä, eikä vielä ollut päättänyt muuta kuin murtaa ystävänsä sydämen ja kiveksi ihastuttaa sen, jota tämä kukaties piti sulhasenansa. Mutta hänen yrityksensä täydellinen menestys ja nuoren Rolandin ihastus ja saamattomuus herättivät jo hänen yritteliäässä sielussansa paremmin järjestettyjä ja vakavampia unelmia.
Kun rouva de Beaumesnil ja hänen sisarentyttärensä puolta tuntia myöhemmin astuivat kotiinsa päin pitkin varjokasta ja hyvänhajuista polkua, Klotilda kysyi yht'äkkiä:
— Tätini, kuinka rikkaita de Val-Chesnay'n ovat?
— Oi, kukapa sen tietää? täti sanoi, Peru!
Klotilda huokasi syvään.