— Jumalan nimessä, tyttäreni! rouva de Beaumesnil sanoi vähän ajan kuluttua, on niitä kummempiakin kuultu… Jos vaan hyvä Jumala niin tahtoo, niin siinä on kyllin!
— Oi täti! nuori tyttö sanoi nauraen. Kun hän sitten näki kiiltomadon valaisevan yksinäistä sammalpesäänsä ojan varrella, hän asetti sen hattunsa syrjälle ja jatkoi mielihyvissään hyräillen matkaansa, ikäänkuin hän olisi saavuttanut tähtensä.
Jo seuraavana päivänä neiti Desrozais aloitti tätinsä äänettömän siunauksen suojassa tuottavan taistelun nuoren paroonin pienten aivojen, mutta suuren omaisuuden saavuttamiseksi. Tässä taistelussa Klotilda sai vielä leijonan voimansa avuksi rouva de Beaumesnil'in viisauden, mutta sen kertominen veisi meidät liian kauvaksi aineestamme. Sen onnistumisen ymmärtämiseksi ja tämän sivuseikan arvostelemiseksi on kyllin, kun lyhyesti määrittelemme sen henkilön huonon luonteen, jonka Klotilda oli valinnut saaliiksensa. Roland de Val-Chesnay, joka oli joutunut tuollaisen umpinaisen kasvatuksen uhriksi, minkä ymmärtämätöin hellyys usein antaa huolensa esineelle, joutui elämänsä päätaisteluun varustuksitta, aseettomana ja puolustuksettomana. Ne mainiot mielipiteet, joita hänelle oli runsaasti opetettu, olivat jääneet hänen velton ja kykenemättömän sielunsa ulkopinnalle, voimatta siihen juurtua. Kun hän ei ollut saanut askel askelelta käydä läpi julkisen kasvatuksen terveellistä opetusta, niin hän sai yht'äkkiä kestettäväksensä miehen intohimot, samalla kun hänellä vielä oli lapsen viat, ja juuri samalle sydämelle, joka oli harjoittanut häntä kohtaan tällaista vahingollista hemmoittelemista, juuri äitinsä sydämelle tämän nuoren kiittämättömän miehen täytyi samalla kertaa heikolla kuin väkevälläkin kädellänsä antaa ensi isku.
Kahden kuukauden päästä vanha paroonitar, turhaan taisteltuansa ja kyyneleitä vuodatettuansa, luuli todellakin takaisin voittavansa poikansa rakkauden ja välttävänsä lain voiman häpeällistä asiaan sekaantumista, kun hän vahvisti avioliiton, joka sittenkin oli sangen outo, vaikka rouva de Beaumesnil oli temmannut joltisenkin omaisuuden puolisoltansa ja testamentannut sen sisarensa tyttärelle. Klotilda ja Roland vihittiin Fériasi'n kirkossa ihastuneen yleisön keskellä, jonka iloa ylläpidettiin anteliailla lahjoilla, kummallisilla leikeillä, jopa ilotulituksillakin, joita poltettiin merenrannalla. Tästä sopii Sganarelle'n kanssa lausua: "Tämän avioliiton pitäisi oleman onnellinen, sillä se tuottaa iloa koko maailmalle".
Ei juuri tarvinne lisätä, että muutaman viikon kuluttua, kun leski paroonitar oli joutunut pieneen kinaan miniänsä kanssa, hän jäi Val-Chesnay'n perinnöllisen palatsin ja irtaimiston hoitajaksi, sill'aikaa kun nuori pari asettui asumaan iloiseen Pariisiin, erääsen Champs-Elysées'in varrella olevaan sievään taloon.
II.
De Vergnes'in talo.
Klotildan avioliiton ja sen edellisten tapausten johdosta jäi de Beaumesnil'in ja de Férias'in perheitten välille jonkinlainen kylmyys ja välinpitämättömyys, josta Sibyllakaan ei voinut itseänsä pidättää. Hän oli samalla kertaa liiaksi rehellinen ja liiaksi kokematoin voidakseen oikein huomata neiti Desrozais'in juonia, jonka hän luuli todella rakastavan Rolandia; vielä vähemmän oli hänellä sellaisia kateellisia tunteita, joiden mukaan rouva de Beaumesnil ja nuori paroonitar tahtoivat selittää syitä hänen ystävyytensä kylmenemiseen; vaan häntä hämmästytti suuresti se ääretön pikaisuus; millä herra de Val-Chesnay oli vallannut Klotildan sydämessä sen lämpimän paikan, joka vähää ennen oli ollut Persiassa olevan Raoul'in oma. Parooni ei hänestä näyttänyt niin hurmaavalta, että hän olisi voinut saada sellaista mullistusta aikaan. Hän luuli siinä huomaavansa suurta kevytmielisyyttä ja horjuvaisuutta, jotka hänen silmissänsä suuressa määrin alensivat hänen ystävättärensä arvoa.
Sibyllan isovanhemmat tuomitsivat luonnollisesti Klodildan käytöstä suuremmalla varmuudella ja myöskin suuremmalla ankaruudella; mutta paljon ankarammin he tuomitsivat itseänsä, sillä he eivät saattaneet antaa itsellensä anteeksi sitä viatonta itsekkäisyyttä, joka oli kokonaan sulkenut heidän silmänsä huomaamasta nuoren paroonin arvottomuutta. Sittenkuin he kerran olivat pelastuneet antamasta Sibyllaa niin sopimattomaan avioliittoon, he hylkäsivät kokonaan ajatuksen naittaa hänet maaseudulla, ainakin sillä seudulla, missä he itse asuivat, sillä he eivät tahtoneet näin tärkeässä asiassa antaa ensinkään sijaa yksityisille eduillensa. Päätettiin siis ehdottomasti, että Sibyllan piti lähteä Pariisiin. He ilmoittivat tämän uutisen kreivi de Vergnes'ille, joka vastasi, että se oli sangen iloista, etenkin kun oikea armeija rakastelijoita piiritti kitara kädessä yöt ja päivät hänen taloansa, niin että poliisi alkoi siitä huolestua. Mutta Sibyllan terveys alkoi käydä huonommaksi. Herra ja rouva de Férias saivat tästä suureksi iloksensa aihetta pitää häntä vielä vuoden ajan luonansa. He kirjoittivat tästä varovaisesti hra de Vergnes'ille, joka vastasi, että neiti de Férias'in luonnollisesti tuli terveytensä tähden viipyä vielä vuoden ajan maalla, ja että, mitä armastelijoihin tuli, vuoden odotus pehmittäisi heidät vaan vielä hellätuntoisemmaksi.
Markiisi ja markiisitar olivat luultavasti toivoneet Jumalan armosta jo kuolevansa ennen tämän vuoden loppua. Mutta he eivät saavuttaneet sitä onnea. Eräänä pilvisenä aamuna seuraavana syksynä he saattoivat Sibyllaa rautatien asemalle ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Vihaten kaikenlaisia ylellisiä tunteen-osotuksia he kestivät tämän hetken levollisesti ja tyynesti, vaikka heidän kasvojensa piirteet osottivatkin ääretöntä surua. Mutta kun vanhukset sanaakaan vaihtamatta olivat palanneet kotiin ja astuivat autioon linnaansa, niin he eivät enää voineet itseänsä pidättää: he sulkeutuivat nopeasti pojantyttärensä tyhjään huoneesen, heittäytyivät toistensa syliin ja itkivät katkerasti.