Sibyllaa oli ollut saattamassa toinenkin, yhtä epätoivoinen ystävä: se oli Jacques Féray, jolle nuori tyttö edellisenä päivänä oli lausunut muutaman jäähyväissanan. Hän ei luullut miesparan ymmärtävän häntä ja hän tuli suuresti liikutetuksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki hänet seuraavana päivänä asemalla. Vähän ajan kuluttua, kun Sibylla oli mennyt miss O'Neil'in kanssa vaunuun, hän näki hänen nojaavan ristikkoaitaa vastaan, joka oli rautatien ja tavallisen tien välillä. Silloin kun juna lähti liikkeelle, onnetoin lähti pitkin maantietä häntä seuraamaan. Hän ei lakannut tästä oudosta taistelusta, ennenkuin hän väsyneenä lankesi maahan. Tällä paikalla hän odotti useampia päiviä sen vaunun palaamista, joka oli vienyt Sibyllan, eläen Jumala tiesi mistä; mutta se kummallinen ajatus, joka oli herännyt hänen aivoissansa, ei jättänyt häntä erittäin äkkiä. Hän oli sattumalta pysähtynyt muutaman askelen päähän erään ratavahdin mökistä; kun hän näki tämän ratavahdin tulevan ulos mökistänsä ja ojentavan kättänsä säännöllisesti jokaiselle ohikulkevalle junalle, niin Jacques Féray luuli hänenkin tarvitsevan tehdä samoin. Hän luuli nähtävästi, että kaikilla tien varrella olijoilla oli sellainen velvollisuus. Mutta se tuntui hänestä muutaman päivän sitä koiteltuansa, niin raskaalta, että hän lähti karkuun ja oli onnellinen päästyänsä koppiinsa meren rannalle kauaksi maailmasta ja sen oikullisista laeista.
Kreivi de Vergnes oli rue Saint-Lazare'n pysäkillä ottamassa Sibyllaa vastaan ja vei hänet heti Chaussée-d'Antin'in varrella olevaan asuntoonsa, missä kreivinna levotoinna odotti tyttärentytärtänsä kolmen koiran seurassa, jotka pumpulilla vuoratun koppansa pohjalta tervehtivät neiti de Férias'ia vihaisesti muristen. Hänet vietiin sitten sangen sievään huoneesen, missä kreivi oli sytyttänyt kaikki kynttilät juhlan ja tervetuliaisten merkiksi. Hän nukkui sinne heti huolimatta mieltänsä häiritsevistä ajatuksista ja kadulta kuuluvasta oudosta melusta, sillä hänen iällänsä uni on vielä jumala.
Kun hän seuraavana päivänä oli noussut ylös, niin herra de Vergnes vei hänet katsomaan pihalle kahta puhdasrotuista hevosta, jotka hän oli määrännyt Sibyllalle ja jotka olivat kuin kaksi gasellia. Hän pyysi heti saada koettaa niistä toista ja seurata iso-isäänsä kävelylle, jonka hän tavallisesti teki ennen aamiaista. Kreivi, joka oli vielä kohtelias kavaljeeri, katsoi hupaiseksi näyttää Sibyllalle Boulogne-metsää ja näyttää itseänsäkin tämän sievän tytön seurassa. Kuitenkin eräs tapaus, joka muuten näytti sangen vähäpätöiseltä, saattoi tumman varjon hänen otsallensa. He kohtasivat eräällä metsän käytävällä sangen kaunisvartaloisen naisen, joka itse ajoi erästä englantilaista jahtivaunua, jollaisia vetämään valjastetaan hevosia, joita tahdotaan koetella. Pari kolme komeaan aamupukuun puettua nuorta herraa polttelivat tupakkaa hänen takanansa vaunussa. Nainen tervehti hiukan hymyillen kreiviä, kun tämä ajoi hänen ohitsensa; sitten katseli hän Sibyllaa, ja hymyili uudestaan herra de Vergnes'ille muka hämmästyksestä suurin silmin. Herra de Vergnes, jota nähtävästi huoletti se hypähdys, minkä hänen hevosensa samalla hetkellä teki, ei tervehtinyt.
— Miks'ette tervehdi tuota naista, joka teitä tervehtii? Sibylla kysyi.
— Onko hän tervehtinyt minua? kreivi sanoi. Luuletko niin?… Mutta en minä häntä tunne… Ja sitäpaitse nyt ollaan Pariisissa, lapseni… Täällä kohtaa, niinkuin äsken, joukon ihmisiä… jotka tuntevat sinut… jotka tuntee… mutta todella ei heitä kuitenkaan tunne… Oi kuinka on suloinen aamu, lemmikkini!
Herra de Vergnes antautui noin kolmen kuukauden ajaksi Sibyllan palvelukseen oikein nuorukaisen innolla ja kavaljeerin kohteliaisuudella, jotka olivat hänelle omituisia. Hän vei hänet museoihin, palatseihin, historiallisille paikoille ja kaikkiin teaattereihin; mutta sitten eräänä päivänä valitti hän hiukan väsymystä ja jätti opasvirkansa siksi päiväksi miss O'Neil'ille eikä siihen sen koommin enää ruvennutkaan. Hänen innostuksensa oli lopussa ja hän alkoi jälleen viettää entistä elämätänsä. Sibylla sai nähdä häntä ainoastaan aterioilla, mutta silloin olikin hän suloinen ja imarteli tyttärentytärtänsä; hän toi hänelle pussittain konvehtia, leivoksia ja marionettinukkeja. Hän jutteli pilaa miss O'Neil'in kanssa. Hän oli asettunut hänen suhteensa leikilliselle kannalle, joka ilmaantui erilaisena kunakin päivänä, mutta joka kuitenkin perusteeltaan pysyi aina samallaisena: hän oli olevinansa rakastunut Irlannitar parkaan ja oli varsin epätoivoissansa hänen kylmyytensä tähden.
— Miss O'Neil, hän hänelle sanoi, minä rukoilen teitä, älkää minua katselko! Te estätte minua syömästä, eikä se ole hyvä… Jos te ryöstätte minulta minun ideaalini, minun jumalallisen ideaalini, niin jättäkää minulle kumminkin minun aineellinen iloni!
Väliin taas katseli hän häntä uneksivin silmin ja huudahti yht'äkkiä.
— Miss O'Neil… asumatoin saari keskellä Tyyntä merta, palmu keskellä tätä saarta, te tämän palmun suojassa ja minä teidän jaloissanne… Ihana unelma!
Tämä ilveileminen oli hänelle edullinen. Kun hän joskus tahtoi lähteä tavallista varemmin seurakumppaliensa luo tai muuanne, niin hän sanoi: