Jos kohta tämä ensi silmäys Pariisin elämään ei täydellisesti vastannutkaan Sibyllan toiveita, niin ei tämä erehdys jäänyt palkitsemattakaan. Ulkopuolella tuota mautonta elämän sekamelskaa, muutamissa harvinaisissa perheissä, aamuretkillänsä, joita hän teki miss O'Neil'in kanssa, museoissa, teaattereissa ja kaduillakin hän sai nauttia sitä eloisaa huvia, mitä liike, alin-omainen näytelmä ja neron kaikkialle levinnyt sähkövirta antaa toimeliaalle ja onnellisesti kehkeytyneelle hengelle. Hän hengitti ihastuneena sitä henkistä ilmaa, mikä Pariisissa vallitsee ja mikä on sen yksin-omainen ja verraton etu. Muinaiset purjehtijat, jotka nousivat maalle Kypron saareen tunsivat, siellä suitsutuksen ja hekuman tuoksua, joka tunkeutui heidän suoniinsa ja muistutti heille paikan mahtavaa jumalatarta. Pariisissakin tuntuu henkäilevän samanlaista hurmaavaa ilmaa, joka todistaa sen jumaloimista, sen ainoata, mutta palavaa ja tunnokasta jumaloimista, nimittäin neron jumaloimista, jonka pyhäksi kaupungiksi Pariisia todella voipi kutsua.
Muutamia kuukausia elettyänsä de Vergnes'in perheessä, Sibylla koetti eräässä kirjeessä, jonka hän kirjoitti markiisi de Férias'ille, kuvailla näillä sanoilla niitä eri tunteita, jotka hänessä vallitsivat: — "Minä häälyn lakkaamatta äärettömän hauskuuden ja äärettömän ikävyyden välillä. Pariisi näyttää minusta olevan paikka, joka tarjoo suurimmassa määrässä tukea järjelle, mutta vähimmässä sielulle. Minun järkeni on täällä iloinen ja minun sieluni surullinen. On mahdotonta selvemmin tuntea, kuin minä täällä tunnen, ett'eivät järki ja sen ylevimmätkään ilot saata tyydyttää ihmistä. Jos itse saan määrätä tulevaisuuteni, niin en milloinkaan oleskele Pariisissa muuten kuin muuttolintujen tavoin. Tämä meluava elämä, tämä lakkaamatoin huvitteleminen, nuo aina liikkeellä olevat, aina iloiset ja aina hullut ihmiset vaivaavat korviani kuin kulkusten helinä ja huumaavat minut. Minä etsin poloista itseäni enkä häntä löydä. Kun ensin tulin tänne, luulin joutuneeni johonkin karnevaaliin, jonka loppua yhä odotin, mutta turhaan, sillä sillä ei olekaan loppua, vaan se on päinvastoin kaiken elämän pohjana. Kaikki ihmiset täällä tulevat ja menevät, hyppäävät ja hääräävät, laskevat leikkiä ja kuolevat yht'äkkiä. Kuolema Pariisissa minua etenkin kummastuttaa; se ei näytä minusta luonnolliselta. Kaikki ympärilläsi on niin teeskenneltyä, että tätä tapausta katsotaan melkein kuin onnettomuuden kohtausta jossakin juhlassa. Tämä on ainoa luonnollinen elämän laki, jota ihmiset eivät voi unhottaa, sentähden että sitä on mahdoton välttää. Mitään muuta minun mielestäni täällä ei tunneta. Sivuseikat, komeus, loisto ja koru-ompelut ovat kaikki kaikessa. Täällä saa nähdä sokurileivoksia, vaan ei leipää… Oi Herra, anna minulle minun jokapäiväinen leipäni!… ja anna minulle joku, joka sitä söisi minun kanssani, hiljalleen, pala palalta, minun vanhan kotilieteni ääressä ihan rakkaan isoisäni nojatuolin vieressä!"
Sibylla uskoi täten herra de Férias'ille vaan pienen osan ikävästänsä: ne vajavaisuudet, mitä hän luuli pariisilaisissa huomaavansa, ilmautuivat joka päivä sellaisissa esimerkeissä, jotka koskivat niin kipeästi hänen sydämeensä, ett'ei hän niistä rohjennut puhuakaan. Nuo kummalliset perhe-olot, joita hän sai joka päivä katsella de Vergnes'in huoneessa, olivat hänen mielestänsä surullisena vastakohtana de Férias'in suloiselle, melkeinpä pyhälle ystävyydelle. Oli silminnähtävää, että hra ja rouva de Vergnes, joll'ei ota lukuun aamiaista ja päivällistä, elivät yhtä vieraina toisillensa, kuin jos valtameri olisi heitä erottanut. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä iloa tai surua, yhteistä muistoa tai toivoa. Ruoalla ollessansa he vaihtoivat ohimennen muutaman välttämättömän sanan ja riensivät sitten kumpikin omiin huvituksiinsa.
Etsiessänsä syytä asiain tällaiseen tilaan, jonka hän alussa oli luullut valitsevan ainoastaan de Vergnes'in perheessä, hän tuli siihen päätökseen, että syy oli hänen isoäitinsä, jonka tavatonta tuhlaamista ja ääretöntä turhamaisuutta hän ei saattanut olla huomaamatta. Päinvastoin hän luuli, että kreivi, joka loistavilla ominaisuuksillansa oli voittanut hänet puolellensa, oli lopuksi väsynyt vaimonsa auttamattomaan lapsemaisuuteen ja päättänyt elää hänestä erillänsä. Kun hänessä kerran oli herännyt tällainen ajatus, niin hän antautui, niinkuin usein tapahtuu, yhä enemmän sen valtaan eikä ensinkään ihmetellyt sitä röyhkeätä puhuttelutapaa, jota kreivi de Vergnes, niin kohtelias ja miellyttävä kuin hän olikin muun maailman silmissä, joskus käytti kreivinnan kanssa, ikäänkuin häntä olisi harmittanut hänen väärin käsitetty sydämensä ja sulotoin elämänsä. Sibylla, jossa hänen iso-isänsä luuloteltu kärsiminen oli herättänyt sääliä, luuli tarvitsevansa olla hänelle sitä ystävällisempi ja kohteliaampi. Eräänä aamuna, kun hän tällaisessa aikomuksessa astui kreivin erityiseen huoneesen, hän hämmästyi suuresti, kun hän näki kääntyvän häneen päin erään ällistyneen miehen, jota hänen oli alussa vaikea tuntea: se oli vanhus, jonka kurttuisilla kasvoilla ja paljaalla päällä virtaili pomaadaa. Tässä kiiltävässä päässä oli kahdet kasvot, niinkuin Januksella: toisella puolella oli mitä kauniimmat mustat kulmakarvat ja hiukan harmahtava poskiparta, sen sijaan että toisella puolella kulmakarvat ja poskiparta vivahtivat ihan lumivalkeaan. Kun Sibyllan täytyi tunnustaa hirviö iso-isäksensä, niin hän huudahti hiljaa, kääntyi ja riensi kiireesti pois. Hänen mieleensä juohtui heti se huoli, mitä markiisi de Férias piti itsestänsä, ja kuinka hän, sen sijaan että hän olisi vaatteihin pukenut vanhuuttansa, päinvastoin koristi sitä panemalla valkoista puuteria valkoisille hiuksillensa. — Samoin hän muisti sitä sopimatointa tapaa, jolla kreivi de Vergnes, kreivinnan menetyksen johdosta, soimasi niitä vaimoja, jotka eivät ensinkään ymmärtäneet vanhentua ja jotka vielä kokivat ihastuttaa silmää puolen vuosisadan vanhalla kauneudellansa. Hänessä heräsi kysymys, oliko tämä saarna, joka kyllä itsessänsä oli mainio täydelleen paikallansa kreivin suussa. Nämä mietelmät ja se tapaus, joka ne oli herättänyt, vajottivat Sibyllan uudestaan tietämättömyyteen, joka ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa selviämättä.
Juuri tämän onnettoman päivän iltana, jona neiti de Férias oli hänet yllättänyt ihan hänen sisimmässä työhuoneessansa, tämä vanha gentlemani tuli eräässä nurkkakohtauksessa, joka ei kuulu meidän aineesemme, niin arveluttavasti pettyneeksi, ett'ei hänen koko iloinen luontonsa saattanut sitä sulattaa. Hän sai yöllä hiukan luuvaloa, joka esti hänet viikkokauteen käymästä ulkona. Sibylla hämmästyi suuresti huomatessansa isoäitinsä kokonaan keskeyttävän entiset rakkaat tapansa ja antautuvan miehensä hoitamiseen innolla, joka ansaitsee sitä suurempaa kiitosta, sentähden että sitä huonosti palkittiin. Herra de Vergnes ei juuri mielellänsä ollut sairaana, ja kun väliin niin sattui, niin hän ei tahtonut keneltäkään talossaan olevalta salata, mihin määrään se häntä harmitti. — Hän ponnisti kuitenkin viimeisiäkin voimiansa ollaksensa tässäkin tilassa kohtelias tyttärentyttärellensä; mutta hänen vaimonsa, vaikka hän oli niin viatoin kuin mahdollista hänen tuskiensa suhteen, sai kuitenkin niellä niitten hedelmät. Hän kärsi muuten kiitettävällä tyytyväisyydellä sitä kylmää ja tylyä kohtelua, jolla kreivi useimmiten maksoi hänen huolensa. Mutta eräänä päivänä hänen kärsivällisyytensä loppui. Herra de Vergnes oli heittäytynyt erääsen nojatuoliin ja puheli Sibyllan kanssa silloin maineessa olevan näytelmäkappaleen eduista. Rouva de Vergnes kävi edestakaisin huoneessa, milloin valmistaen erästä lääkejuomaa, milloin sulkien verhoja, milloin vetäen kiinni jotakin ovea.
— Pahus vieköön! herra de Vergnes huudahti, oletko kukatiesi päättänyt liikkua edestakaisin kuin varjo? Ei mikään ole sen ilkeämpää, kuin tuo alinomainen häärääminen, juuri silloin kun puhutaan. Käy istumaan!
Rouva istuutui tottelevaisesti. Keskustelu alkoi; hänkin tahtoi siihen nöyrimmästi lausua jonkun sanan. Herra de Vergnes kohotti olkapäitään ja sanoi:
— Älä viitsi puhua, kun sinulla ei kerran ole mitään sanottavaa! Kun päässä on ainoastaan kaksi ajatusta, niin pitää olla vaiti!
— Ystäväni, kreivinna sanoi, sinä olet kovin epäkohtelias! — Ja hän peitti silmänsä nenäliinallansa.
— Hyvä, verrattoman hyvä! kreivi sanoi, oikea näytelmä! Näytelmä sairashuoneessa… Paikka on hyvin valittu… nerokkaasti valittu! Oh Jumalani, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa… Minä tiedän mikä on syynä sinun ilottomuuteesi… Siinä nyt olet viettänyt kolme neljä iltaa kotona, ja sitä ei sinun voimasi kestä! No hyvä, lähde, mene, mene lörpöttelemään ystäviesi luo, ajamaan hevosesi näännyksiin, näyttelemään hameitasi! Se on ainoa huvi, mitä sinä saatat nauttia tässä maailmassa… Minä en tahdo sinua enää pidättää!