Tämä hävytön solvaus herätti kreivinnan hänen tarmottomuudestansa; hän alkoi puhua äänellä, jonka intohimo ja totuus saattaa synnyttää vähimminkin kaunopuheliaan naisen huulille.
— Oi, hän sanoi, tämä on liian kohtuutonta… tämä on hävytöntä!… Minä en näyttele mitään näytelmää… vaan minä tahdon sinulle vastata… Sinä et ryöstä minulta tuon lapsen kunnioitusta, ilman että minä koetan sitä saavuttaa takaisin! Hänelle onkin hyväksi varotukseksi se, mitä täällä tapahtuu, ja hänen pitää myöskin ymmärtämän syyt siihen! Minäkin olin lapsi silloin, kun sinä minut nait, ja jos vielä olen sama kuin silloinkin, joll'ei minulla ole, niin kuin sanot, muuta kuin kaksi ajatusta päässäni, jos minä olen saanut neljänäkymmenenä vuotena hävetä ymmärtämättömyyttäni sinun ja maailman silmissä… niin kenen on syy? Jos todella olisin sinulle ollut se, mikä minun pitäisi, sinun vaimosi, sinun ystäväsi, enkä ainoastaan yhtenä päivänä sinun lemmikkisi, niin olisiko näin käynyt?… Enkö ole kyllin rakastanut sinua ansaitakseni sinun opetustasi ja neuvojasi, jos olisit niitä minulle tarjonnut? Ah, minä olisin polvillani niitä kuunnellut! Ainoastaan tätä minä halusin, ainoastaan tätä minä uneksin… että olisin saanut olla sinun läheisyydessäsi, nähdä sinua, kuulla sinua ja nousta yhtä korkealle sivistyksen asteella kuin sinäkin! Jokainen nuori tyttö, joka menee naimisiin, ja jolla on rehellinen sydän, on valmis, niinkuin minäkin olin, antautumaan puolisonsa nöyräksi, onnelliseksi, innokkaaksi oppilaaksi… Nainen oppii kaikki siltä, jota hän rakastaa, ja oppii yksin-omaisesti häneltä… Te ne olette, jotka nostatte meidät mitättömyydestämme tai jätätte meidät siihen!… Sinä olet minut jättänyt. Sinä et ole tahtonut uhrata ainoatakaan iloasi, ainoatakaan tottumustasi, ainoataan iltaasi tehdäksesi tuosta lapsesta, joka sinua jumaloitsi, puolison, joka sinua ymmärtäisi! Ja sittenkin sinä moitit minun mitättömyyttäni, joka on oma ansiosi!… Ja sittenkin sinä, oi Jumalani, moitit minun turhuuttani, minun hulluuttani ja elämäni tuhlaamista!… Mutta kumpi meistä on ensiksi hyljännyt kotilieden, jonka juurella ennen kaikkea maailman onnea olisin tahtonut sitoa itseni sinun jalkoihisi?… Näinkin monen vuoden kuluttua, minä riennän, minä sidon itseni tämän lieden ääreen, niinpian kuin sinä vaan siellä olet… Ja näin sinä minua kohtelet!… Oi, joll'en olisi heittäytynyt tällaiseen tylsään ja turhamaiseen elämään, niin olisin suruuni kuollut… tai menehtynyt, niinkuin moni muukin! Mutta älä sitä valita, sillä vaikka olenkin pysynyt lapsena ja tyhmänä vaimona, niin olen kumminkin kunniallinen vaimo… Ja jos elämäni onkin kurja, jos pääni tyhjä, jos sydämeni murtunut… niin onhan sinun kunniasi toki vielä ehjä, sinun nimesi tahraton!
Kun hän oli lausunut nämät sanat, niin vaimo paran ääni tukahtui kyynelvirtaan; hän nousi ja lähti huoneesta.
Kreivi de Vergnes, vaikka olikin suuressa määrässä itsekäs ja kevytmielinen, ei kuitenkaan ollut tyhmä eikä ilkeä mies; hän oli tuskin koettanut alussa ehkäistä muutamilla vastenmielisyyden huudahduksilla vaimonsa kiivaita syytöksiä; sitten hän oli hämmästyneenä ja ikäänkuin huumaantuneena tuon leppyisän olennon odottamattomasta ja tuimasta puolustuksesta, kuunnellut häntä jonkinlaisella hajamielisellä kunnioituksella. Kun hän näki vaimonsa menevän pois, hän sanoi Sibyllalle vakavalla äänellä, joka ei ollut hänelle tavallinen.
— Mene, lapseni, katsomaan voiko isoäitisi pahoin.
Sibylla riensi pois. Tapaus, jonka hän juuri oli nähnyt, saattoi tietysti rouva de Vergnes'in osaksi sen erityisen myötätuntoisuuden, jota hän oli erhetyksestä hetkisen osottanut iso-isällensä. Hän löysi kreivinnan polviltaan Jumalan kuvan edessä. Tuhlaamalla tuhlaten hänelle lohdutustansa, hän ilmoitti hänelle, hiukan liioitellenkin, että kreivi oli heltynein mielin lähettänyt hänet hänen luoksensa. Hän kuvaili hänelle lyhyesti muutamia suloisia vuosia, jotka jossakin määrässä korvaisivat hänen onnetonta elämäänsä. Herra de Vergnes'in oli varmaankin päivä päivältä yhä useammin tuova kotiin tunne hänen kohtuuttomuudestansa ja myöskin vanhuus sekä levon tarve; rouva de Vergnes'in tehtävä oli pidättää ja viihdyttää häntä siellä tarjoomalla hänelle sellaista ystävyyttä, joka voisi tyydyttää hänen sydäntänsä. Kreivinna antautui tämän lohdutuksen ja näitten toiveitten viehätyksen valtaan.
— Lapsi raukkani, hän sanoi Sibyllalle, se on sangen myöhäistä. Minä tahdon kuitenkin koettaa… Minä tahdon tehdä, mitä sinä määräät… Minä antauden sinun haltuusi!
Sibylla ryhtyi tavallisella innollansa sen velvollisuuden täyttämiseen, jonka hänen likeinen suhteensa hänen isoäitiinsä hänelle antoi. Hän ei tahtonut yht'äkkiä kohottaa rouva de Vergnes'ia hänen ulkonaisesta turhamaisuudestaan, vaan hän tahtoi sitä ohjata ja hillitä, senkautta että hän vähitellen sulki hänet ainoastansa paraiten valittujen perheitten tuttavuuteen. Hänen onnistui saada hänet väliin poikkeamaan hänen alinomaisista, turhista puuhistansa ja antaa hänen kävelyillensä arvokkaampi tarkoitusperä. Harvinaisia tapauksia lukuun ottamatta, hän sai hänet jäämään illoiksi kotiin: hän oli tilannut hänelle muutamia aikakauskirjoja ja luki niistä hänelle vuoroon miss O'Neil'in kanssa hänelle sopivia kirjoituksia. Sibyllan mieleen ei ollut kertaakaan juolahtanut se ajatus, että hänen tulisi yht'äkkiä panna toimeen tämän kaikkea perustusta vailla olevan hengen kasvatus: hän koetti ainoastansa saada pystymään hänen vakaantumattomiin ja häälyviin ajatuksiinsa muutamia sopivia vihjauksia niihin asioihin, joista Pariisin sivistyneissä piireissä keskusteltiin kunakin päivänä. Hän oli huomannut, ett'ei hänen isoäitinsä, enemmän kuin muutkaan hänenlaisensa kevytmieliset ihmiset ensinkään ollut älyä vailla, vaan että häneltä puuttui ajatusten vakavuutta ja tarkkuutta niitten lausumisessa; hän selitti hänelle useampain sanojen merkityksen, joita hän oli kuullut hänen käyttävän päinvastaisissa merkityksissä; sen kautta että hän puhdisti hänen kieltänsä, hän saattoi hänen ajatuksensa selvemmälle ja vapaammalle kannalle. Ahkeraan hän myöskin ponnisti voimiansa saadaksensa hänet sen erotuksen yli, joka on lörpöttelemisen ja keskustelemisen välillä. Hän oli oikeassa kun hän ajatteli, että rouva de Vergnes, joll'ei hän muuta voittanutkaan myöhäisillä pyrinnöillänsä, sai ainakin vanhuutensa yksinäisyydelle arvokasta ja vakavaa lohdutusta.
Sibylla oli koko talven mielessänsä miettinyt lähteäksensä Férias'iin joksikin ajaksi kesästä; mutta hän päätti uhrata tämän toivonsa, ett'ei hänen tarvitsisi keskeyttää tyttären rakkaudella aloittamaa työtänsä ja jättää isoäitiänsä, joka oli alkanut häntä rakastaa liikuttavalla innolla. Hän meni hänen kanssansa Saint-Germain'iin, jonne kreivi ja kreivinna tavallisesti menivät kesäksi, muka sinne viettämään maaelämää. Myönnettävä on, että he siellä näkivät katoltansa ja läheisistä huviloista toisen osan Pariisia, olematta kuitenkaan liian kaukana toisestakaan. He saattoivat sieltä, jos heidän liiaksi tuli ikävä asfaltin hajua, helposti päästä, kuten Anteus muinen, tuon pyhän maapihan pariin. — Pariisilaiset, jotka muuten mielellänsä ylistelevät maaelämän suloisuutta, saattavat yleensä kärsiä sitä sangen vähässä määrässä ja sillä ehdolla, että he siellä saavat kuulla lintujen laulun asemasta kaartin musiikkia. Ne, jotka kesäksi pystyttävät telttansa johonkin Pariisin välittömän läheistön ulkopuolelle, koettavat turhaan peitellä idyllin väreillä taloudellisia puuhiansa. Maaelämä tuntuu heistä todella peloittavalta, ei sentähden, niinkuin he itse suvaitsevat luulla, että Pariisi muka olisi ainoa paikka maailmassa, missä heidän henkisyydellänsä olisi kylliksi vaikutus-alaa, vaan että ne, joilla ei mitään ominaisuuksia ole, paraiten siellä saattavat luulotella itsellänsä niitä olevan, ja että he siellä tulevat paraiten ilman niittäkin toimeen. Pariisilainen (me emme tietysti tässä puhukaan pariisittarista!) kuvailee tyytyväisenä mielessänsä, että hänen hallussansa on koko se nerollisuus, mikä vallitsee hänen ympärillänsä, ja hänen oma neronsa on kuitenkin useimmin, kuin hän luuleekaan, aivan osatöin siitä. Kun hän joutuu suhteellisesti yksinäisyyteen ja omain voimainsa nojaan, niin hän luulee, että hänen sentähden on ikävä, vaikka hänen oikeastaan on ikävä itsensä tähden. Tällaisella kollektiivisella olennolla ei ole ensinkään omatakeista olemassa oloa; sittenkuin hänen täytyy elää itsenäisenä ihmisenä, hänestä tuntuu kaikki niin tyhjältä, ja hän kaipaa suuresti tuota Pariisia, missä hänen ei milloinkaan ollut ikävä, sentähden ett'ei hän koskaan siellä löytänyt itseänsä.
Kuitenkin elämä Sant-Germain'issa, vaikka useat paikalliset suhteet ja boulevardien läheisyys sitä sulostuttivatkin, tuotti kreivi ja kreivinna de Vergnes'ille toimettomuutta, jota heidän edellisinä kesinä oli ollut aivan mahdoton kestää. Näinä pakollisina levon ja työttömyyden hetkinä he kumpikin saivat ensi kerran tuntea niitten salaisten siteitten suloutta, joita heidän tyttärentyttärensä hieno käsi kutoi heidän ympärillensä ihastuttavalla innolla. He kummastelivat, kuinka illat nyt tuntuivat niin lyhyiltä, jotka ennen olivat olleet niin sanomattoman pitkiä. Sibyllan suloinen läsnäolo, hänen neronsa vilkkaus ja hänen suuret luonnonlahjansa auttoivat tosin suuressa määrässä ajan kulumista; mutta useamman kuin yhden kerran herra de Vergnes, joka yleensä halveksi ruveta säännölliseen keskusteluun vaimonsa kanssa, ihastui jossakin määrin kuuntelemaan hänen puhettansa ja melkein vakavasti siihen vastaamaan. — Eräänä iltana, kun Sibylla soitti erään uuden operan parttituurin, hän meni niin pitkälle, että hän rupesi väittelemään kreivinnan kanssa italialaisen ja saksalaisen musiikin laadusta; hän kiivastui tästä, alkoi tapansa mukaan puhua vähän kovemmalla äänellä ja suuttui vähän siitä, että hänen vaimollansa oli asiasta eri mieli kuin hänellä, ja että hän vielä osasi sitä hyvin puolustaa; sitten hän sanoi yht'äkkiä: