— No niin, minä olen voitettu… sinä olet oikeassa! Mutta hitto vieköön, sinusta on tullut oikein oppinut!… minä en sinua enää tunne… Kuka on sinulle opettanut kaiken tämän?
— Tuo lapsi, kreivinna sanoi osoittaen Sibyllaa. Herra de Vergnes astui muutaman askeleen salissa.
Sitten pysähtyi hän äkkiä Sibyllan eteen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä:
— Sinä olet oikein Jumalan lähettämä, lapseni! hän sanoi liikutetulla äänellä. Sinä ansaitset palkinnon tästä ja luullakseni saatkin sen.
Hän lähestyi rouva de Vergnes'ia ja suuteli hellästi hänen otsaansa: sitten lähti hän salista.
Rouva de Vergnes viittasi heti, kun hän oli mennyt, Sibyllaa kädellänsä: hän avasi hänelle sylinsä ja painoi kauvan häntä itkien rintaansa vasten.
Tämä ilo, joka ilmaantui toiste toisissa muodoissa, teki mahdolliseksi, että Sibylla saattoi viihtyä Saint-Germain'in hiukan teeskennellyssä maaelämässä; hän lähti sieltä iloissansa lopulla syksyä Pariisiin, missä häntä odotti hänen elämänsä ratkaiseva hetki.
III.
Raoul.
Neiti de Férias ei ollut niin vaipunut perheellisen huolenpitonsa tehtäviin, että hän olisi unhottanut tuon häntä itseänsä koskevan, niin tärkeän kysymyksen, jonka hänen oleskelemisensa Pariisissa oli ratkaiseminen, — niinpaljon kuin mahdollista hänen eduksensa. Päinvastoin tämä kysymys antoi hyvinkin paljon työtä hänen ajatuksillensa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen orjallinen tilansa de Vergnes'in perheessä ei ensinkään häntä miellyttänyt, vaan päinvastoin esti hänen vapaata kehkeytymistänsä; hän luuli naimisissa ollessansa voivansa vapaammin määrätä itsensä suhteen ja oleskella milloin Pariisissa milloin Férias'issa. Tämä vakava ja tottelevainen tyttö katsoi avioliittoa muuten suureksi siveelliseksi välttämättömyydeksi, joka oli ajallansa täytettävä, jos mieli totuutta ja järjestystä noudattaa. Ja lopuksi tällä vakavalla nuorella tytöllä oli hänen sydämmessänsä kaikki naisen hennot heikkoudet: ei Pariisin ilot, ei siellä tarjona olevat henkiset huvitukset, ei ne velvollisuudet, joita hänellä siellä oli, saattaneet tyydyttää hänen "minä raukkansa" kaikkia toiveita, niinkuin hän itse sanoi, joka muuten, huolimatta siitä levollisuudesta, minkä tahdon voima ihmiselle antaa, oli sangen vilkas, sangen inhimillinen, sangen intohimoinen. Hänellä oli suuria suruja, joitten lannistavaa voimaa ei hänen koko järkähtämättömyytensä saattanut vastustaa. Hänen salaperäiset kyyneleensä, joita hän ennen oli vuodattanut Férias'in yksinäiseen lähteesen, näyttivät jälleen puhjenneen. Niinkuin kaikki hänen ikäisensä tytöt, samoin hänkin oli elävällä mielikuvitusvoimallansa luonut itsellensä tuollaisen uroon, jolle hän, hellyydestä itkien, tarjosi povensa puhtaimpia liekkejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä miehestä, joka ansaitsi näitä hänen sydämensä uhrauksia, ja hänen kätensä ojentui, hänen sydämensä, hänen henkäyksensä ja hänen elämänsä kääntyivät tämän hänen ideaalinsa puoleen.