IV.
Herttuatar Blanche.
Blanche de Guy-Ferrand, Sauves-Blanchefort'in herttuatar, jota kutsuttiin herttuatar Blanche'ksi, oli lyhyt, ei tosin kaunis, eikä juuri sievä, mutta ihastuttava olento. Hän oli hento ja pieni ja hänellä oli vaaleahkot hiukset ja siniharmaat silmät, joitten valkoiset ripset olivat melkein näkymättömät. Näytti siltä kuin turhan tarkka taiteilija olisi muodostanut hänen hienot, hiukan lapselliset kasvonpiirteensä. Se mikä teki hänet huomiota herättäväksi naiseksi, oli se sulous, mikä loisti hänestä kiireestä kantapäähän, ja hänen erityinen taitonsa pukeutua somasti. Hän oli todella omin käsin pukenut itsensä, kammannut ja kiehkuroinnut hiuksensa niin täydellisen sopusointuisesti, että oli mahdotointa olla mielessänsä kuvailematta, kun näki hänet hänen iltapuvussansa, että hän oli juuri äsken jossakin tenhokasvitarhassa kuutamolla puhjennut ruusu.
Hän oli viisi vuotta sitte mennyt naimisiin herttua Oswald-Louis de Vital de Sauves'in kanssa, joka oli paria kymmentä vuotta häntä vanhempi, mutta vielä sangen kaunis ja miellyttävä mies. Herttua oli jo liki neljänkymmenen vuotias ja naiminen oli hänestä jo yhtä mahdotonta kun turkkilaiseksi muuttuminen, kun hän sai äitinsä puolelta kestää vimmattua ahdistusta, joka pakotti hänet kunniallisen puolustuksen jälkeen antautumaan, vaan ei kuitenkaan ilman ehdoitta.
— Äiti hyvä, hän sanoi hänelle silloin, iloisessa mielessänsä huolettomuus ja salainen suru, te tiedätte hyvin ja minä tiedän sen itsekin, että teidän kyynelenne pakottavat minut varemmin tai myöhemmin myöntymään. Mitä pikemmin sitä parempi; mutta lohdutuksekseni teidän pitää myöntymän muutamiin ehtoihin, minä pyydän sitä. Minulla ei ole mitään, äitini, teidän viisaita mielipiteitänne vastaan, sillä minä hyväksyn ne, vaikka te kukaties usein erhetytte niitten suhteen aina intohimoihin ja ennakkoluuloihin asti; mutta se suunta, jonka te olette elämälleni antaneet, ja jota minä kiltisti olen noudattanut, ei ole jättänyt minulle muuta iloa tässä maailmassa, kuin sellaisia nautinnoita ja tapoja, joista minun olisi sangen vaikea luopua, ja jotka paha kyllä eivät sovi naineelle miehelle. Minä sanon vielä kerran, en tahdo teitä moittia; te olette luullut tehneenne velvollisuutenne ja kukatiesi olette sen tehneetkin… Mutta asia on arveluttava, ja pari suoraa sanaa lienevät anteeksi suotavat… No niin, te ette ole milloinkaan sallineet minun laskeutua polvilleni, niinkuin te sanotte, vuosisatamme Baalin eteen… Mikä on ollut siitä seurauksena? Te ette ole voineet minua kaappiin sulkea. Minä olen hengittänyt, joko onneksi tai onnettomuudeksi aikani ja maani ilmaa: minulla on aikalaisteni kaikki viat, vaan ei heidän ansioitansa. Minä en ole hyvä, minä olen kelvoton. Jumala nähköön! teissä paloi salainen viha kuningas Ludvig Filippiä vastaan… niinkuin luulen; te olisitte minut kironnut, jos olisin aikonutkaan hänen hallitessansa pyrkiä johonkin virkaan tai arvoon… Te olette riemuinnut hänen kukistuksestansa… no hyvä! Tasavalta, joka ensin saattoi teidät ilosta hypähtämään, on herättänyt teissä yhtä vastenmielisiä tunteita; te olette suuresti iloinneet kaikista onnettomuuksista, jotka sitä ovat kohdanneet… Tämä on oivallista! Mitä tulee nykyiseen hallitukseen, ainakin tähän saakka olette siltä kieltäneet suostumustanne… Vielä oivallisempaa! Mutta koko tänä aikana… mitä on minusta tullut? Täytyihän toki elää! Veri kiehui suonissani, Minä en saattanut vuodattaa sitä taistelutanterella; en saattanut viihdyttää sen kuumuutta millään diplomaattisilla puuhilla… Siitä seurasi että jäin kulissien taakse!… Olenko, äiti kulta, tuottanut teille liiaksi huolta näinä nuoruuteni aikoina! Olenko ollut syynä liiallisiin suruihin, Jumala paratkoon!… Ja kuitenkin kaikitenkin, ei minusta lopuksi sentään ole tullut varsin kelvotonta. Minusta olisi saattanut tulla kurja, ytimiin saakka pilaantunut roisto, ja kuitenkin olen pysynyt kilttinä lapsena, koska minulla kaikesta tästä huolimatta, on hyvä äiti, ja se asia tukee aina miestä; mutta minun on ikävä, sitä en teiltä salaa… Mutta minä olen ruvennut saamaan jonkinlaista tyydytystä huveistani: minä rakastan metsästystä, hevosia, kaunista karjaa… ja minä olisin tahtonut muuttaa maalle, ja huvikseni puuhata sellaisissa toimissa… Alankin jo käydä tässä vähän liian lihavaksi, niin että jo olisi aika!… Te, äitini, ette saata lähteä Pariisista; sen vuoksi olenkin pitänyt pääkortteeriani teidän luonanne; mutta, niinkuin tiedätte, käyn rautateitse pari kertaa viikossa katsomassa fasaaniani ja härkiäni… Sellainen on tilani! Tänään olette minulle ilmoittaneet haluavanne, pitäen kohtuullista huolta sukumme pysyväisyydestä, että minä naisin neiti de Guy-Ferrand'in. Olkoon menneeksi! Minä suostun, äiti hyvä, ottamaan miespuolisia perillisiä teidän vanhuutenne iloksi, vaan oman vanhuuteni harmiksi. Mutta… nyt tulee vaatimukseni!… niitten useitten matkustuksien aikana, joita mainittu Sauves'in herttua tuontuostakin tekee maalle, ja joita hän tahtoo pitkittää, — sekä omaksi että hevostensa ja härkiensä eduksi, — leski herttuatar suostuu, tehden valallisen vakuutuksen (ja on tietty, ett'ei vala ole pilkantekoa!), suostuu laittamaan niin, että nuori herttuatar kärsivällisesti kestää mainitun herttuan poissaoloa, sekä suostuu samalla pitämään huolta ja salaisesti vartioimaan nuorta herttuatarta, oli se sitten hänen omaksi onneksensa tai mainitun Sauves'in, Blanchefort'in y.m. paikkojen herttuan kunnian sekä sukuperän puhtauden säilyttämiseksi.
Avioliitto pantiin tällä välipuheella toimeen. Neiti Guy-Ferrand antoi tavallisella hiukan surumielisellä huolettomuudellansa itsestänsä tehdä herttuattaren. Hänen nuorena tyttönä ollessansa ei häntä oltu huomattu. Mutta kun tuo nuori vaimo kerran oli saanut ylkänsä kihlalahjat käsiinsä, niin hän tiesi niitten avulla heti hankkia itsellensä paikan etevimpien tähtien joukossa. Mutta hänen kääpiönsuloutensa muodosti hänen miehensä rotevalle ja hyvinvoivalle kauneudelle vastakohdan, jota ensiksi alkoi nauraa juuri hänen puolisonsa.
— No poikani, vanha herttuatar sanoi eräänä päivänä, viitaten siihen onnelliseen muutokseen, minkä naiminen oli vaikuttanut hänen miniässänsä, näyttää siltä, kuin olisitte onnellisia; tässä on vastakohta sille sadulle, missä timantit muuttuvat pähkinöiksi: tässä on pähkinä muuttunut timantiksi!
Tähän vastasi herttua hullumaiseen tapaansa, joka häntä miellytti, höystäen sitä vielä hiukan paksulla painolla:
— Aivan niin, äiti hyvä!… Vaimoni vaan ei olekaan vaimo, vaan kukka; häntä ei saateta omistaa, vaan häntä haistetaan!
Tästä huolimatta hän sai kaksi poikaa aivan herttuallisen sopimuksensa mukaan; mutta yhtä uskollisesti hän noudatti suostumuksensa muitakin kohtia ja hän alkoi vähitellen elää totuttua tapaansa: kesät hän asui vaimoinensa Sauves'in linnassa ja vei hänet jalomielisesti talviksi Sauves'in palatsiin, ja sill'aikaa kun hän itse käytti aina pari viikkoa joka kuussa metsäinsä ja hevostensa hoitoon, hän antoi nuoren herttuattaren nauttia Pariisin huvituksia hänen sangen lempeän anoppinsa tarkastuksen alaisena. Hän oli tällä tavoin saavuttanut oivallisen aviomiehen maineen, ja varma on, että huonompiakin löytyy.