Herttuatar Blanche oli jo muutamia vuosia nauttinut tämän avioliiton rauhallista suloisuutta ja hän näytti jo itsekin tyytyvän onneensa, kun hän eräänä iltana, hänen käydessänsä äitinsä, rouva de Guy-Ferrand'in luona, joka oli kipeä, kummaksensa tapasi siellä pesävalkean ääressä orpanansa Raoul de Chalys'in, joka oli samana aamuna saapunut Marseille'sta, oleskeltuansa pitemmän ajan itämailla. Blanche'n isä oli ollut hra de Chalys'in holhooja, sillä hän oli jo lapsena jäänyt orvoksi, ja hra de Guy-Ferrand'in kuoleman jälkeen hän oli pitänyt huolta hänen leskestänsä, kuin omasta äidistään. Hänen ja Blanche'n suhde oli siis jättänyt jo aikoja sitten tavallisen orpanuuden rajat. Kuitenkin osotti tuo nuori vaimo, tavattuansa hänet niin monen vuoden kuluttua, enemmän kummastelua kuin ihastusta ja otti, hänen veljelliseen syleilyynsä vastatessansa, oikein erityisen herttuattarellisen ryhdin. Hän teki hänelle muutamia välttämättömiä kysymyksiä ja vaipui sitten kylmään äänettömyyteen, sill'aikaa kuin hänen äitinsä jatkoi innokasta kyselemistänsä, jota Blanche'n tulo oli keskeyttänyt. Sitten rouva de Guy-Ferrand tunsi suurta väsymystä ja lähti pois, pyytäen Raoul'ia olemaan rouva de Sauves'in seurana siksi kun tämän vaunu tulisi häntä noutamaan.
Tämä kahdenkesken-olo oli alussa aivan äänetöntä; herra de Chalys katseli nuorta herttuatarta hämmästyneellä uteliaisuudella.
— Serkkuni, hän sanoi yht'äkkiä, minä saan onnitella teitä kahdesta asiasta: ensinnäkin on teistä tullut varsin sievä rouva, ja toiseksi minä tiedän, että olette onnellinen vaimo, ja jos mikään saattaa minua huvittaa tässä surullisessa maailmassa, niin se on tämä.
Blanche loi silmänsä häneen, ja kreivi näki, että niitä peitti kostea verho; hän koetti kuitenkin vastata ja hymyillä, mutta hänen huulensa liikkuivat sanoja löytämättä ja kyyneltulva vieri hänen poskillensa; Raoul, ollen hämmästyneenä ja epäilevänä, teki liikkeen häneen päin, mutta hän pidätti häntä kädellänsä ja lähti suoraapäätä huoneesta.
Kreivi Raoul oli hetkisen kuin lumottuna, silmät luotuina siihen, oveen päin, mistä hän oli nähnyt serkkunsa Blanche'n menevän; sitten sanoi hän laskien kätensä rinnallensa:
— Oi Jumalani! Mitä tämä merkitsee?
Hän näytti miettivän, pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi hetkisen kuluttua:
— En tiedä, mitä tehdä! Pitääkö jälleen lähteä tieheni?… Tämä on todellakin kaunista!… Takaisin siis Persiaan!… Oi Herra Jumala!
Kun hän vielä oli tässä hämmästyksen tilassa, ovi aukeni ja nuori herttuatar astui sisälle silmät punaisina, mutta hymyilevin huulin. Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi suloisesti:
— Ei se ole mitään, suokaa anteeksi… Älkää lähtekö vielä; jutelkaamme!