Ja hän heittäytyi erääsen nojatuoliin. Oikein tulvana uhkui hänen huuliltansa kysymyksiä hänen matkansa ja vaiheittensa johdosta. Tämä saattoi heidät iloisemmalle tuulelle, ja he nauroivat keskenänsä.
— Kas niin, Raoul sanoi, te olette nyt samallainen kuin ennenkin, kun olin teidän veljenne; nyt olen iso-isänne. Oi kuinka vanhana pidän itseäni!… Hyvää yötä, serkkuni!
Kun hän aikoi lähteä, Blanche muuttui yht'äkkiä totiseksi. Ojentaen hänelle kätensä Raoul kysyi:
— Saanko joskus käydä teitä katsomassa?
— Toivoakseni useinkin, nuori vaimo vastasi; niinkuin itse vaan tahdotte!
Kreivi Chalys lähti täältä erään ystävänsä luo, joka asui, oppinut mies kun oli, rue Servandon'in varrella. Hänen nimensä oli Louis Gandrax; ja hänellä oli kunnia likemmin tuntea neiti de Férias'in, jossa hän oli herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Sibylla oli suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä plebeji oli päässyt niin likeiseen tuttavuuteen de Sauves'in jotenkin ylhäismielisessä perheessä. Tehden poikkeuksen, jota herra Gandrax'in sangen vapaitten ja teeskentelemättömäni mielipiteitten tähden oli vielä vaikeampi selittää, vanha herttuatar osotti hänelle sellaista imartelevaa jumaloimista, jota hän tuskin soi vanhan Ranskan kunniakkaimmillekaan nimille. Tämän säännöttömyyden syy on hiukan naurettavaa laatua. Herra Gandrax, joka oli alhaista säätyä, oli nuoruudessansa jonkun aikaa harjoittanut lääkärintointa ja oli siinä hyvin menestynytkin; mutta vaikka hän olikin köyhä, niin hän oli kuitenkin jättänyt pian tieteensä tuottavan puolen ja jatkanut laboratoorissansa puhtaan tieteen tutkimuksia. Kun hänellä oli hyvät luonnonlahjat ja väsymätöin työn-into, niin hän oli vähässä ajassa kohonnut aikansa kuuluisimpien tiedemiesten joukkoon, ja tehtyänsä muutamia loistavia keksinnöitä kemian ja fysiikan alalla, hän oli jotensakin nuorena päässyt Akademian jäseneksi. Hän oli viidenneljättä vuotias, ei juuri kaunis, mutta miellyttävä mies. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä ja korkea otsansa ilmaisivat raudan lujuutta; hänen silmänsä olivat samalla kertaa sekä tuliset että vakavat; hänen keveä, selvä, tyyni ja pisteliäs puhetapansa vastasi hänen olentonsa kylmää ja ylevää omituisuutta. Hän oli radikaalinen demokraatti ja jäykkä materialisti, vaikk'ei hän siitä enemmän kerskannut, kuin hän sitä salasikaan. Kaikesta päättäen hän oli siis oudonlainen vieras herttuatar de Sauves'in pöydässä, herttuattaren, joka sekä politiikin että uskonnon kysymyksissä pysähtyi vasta toiselle puolelle vuoria.
Kuitenkaan herttuatar ei ollut onnellinen, joll'ei hra Gandrax ollut hänen vieraittensa joukossa, vaikka kohta tämä onni olikin hänelle jotensakin kallis. Tällä kummallisella naisella, joka oli sangen hurskas, nerokas, vakavasti valmis kaikkiin uhrauksiin ja kärsimyksiin, oli ainoastaan yksi heikko kohta. Hän pelkäsi tavattomasti kuolemista, luonnollista kuolemista, tavallista kuolemista ja vuoteelle kuolemista. Hän sairasti hermotautia, joka ilmaantui milloin missäkin muodossa ja oli syynä hänen kaikkiin kipuihinsa. Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli häntä kohdannut ankara hermotaudin puuska, ja sattumus oli tahtonut, että, kun hänen vakinainen lääkärinsä osui olemaan poissa, kutsuttiin avuksi hra Gandrax'ia, joka silloin asui lähellä häntä. Hänen taitonsa, hänen varmat ja rauhoittavat sanansa ja etenkin hänen olentonsa luja tenhovoima olivat ihmeellisellä tavalla karkoittaneet ne daimonit, jotka vaivasivat vanhan herttuattaren hermoja. Tästä pitäin hän oli alkanut osottaa hra Gandrax'ille hellää ystävyyttä; hän oli pyytänyt häntä edelleenkin pitämään hänestä huolta, ja hän olikin suvainnut ruveta herttuattaren yksin-omaiseksi lääkäriksi. Tästä hän oli suuresti kiitollinen; hän uskoi varmaan, että herra Gandrax oli ainakin kymmenisen kertaa pelastanut hänen henkensä; hän toivoi, että hän sen vieläkin pelastaisi, ja toivoipa hän, että hän sen pelastaisi aina. Se ihailu, jota hän osotti tätä suojelijaansa kohtaan, yhtyneenä siihen kammoon ja kauhuun, jota nuoren oppineen valtiolliset ja uskonnolliset mielipiteet hänessä herättivät, saattoi herttuattaren ja hänen lääkärinsä jotensakin samallaiseen keskinäiseen tilaan, missä Ludvig VI ja hänen astrolooginsa olivat.
Louis Gandrax osotti häntä kohtaan ylevää, melkeinpä isällistä myötätunteisuutta; häntä huvitti samalla se tehokas ja melkein loukkaava vaikutusvalta, minkä hän oli saavuttanut de Sauves'in tavattoman puhdasverisessä perheessä. Hän käyttikin sitä, vaikk'ei hän ollutkaan mikään seuramies, suurella varovaisuudella ja luonnollisuudella; mutta hänen lievimmätkin sanansa pelästyttivät kuitenkin, kuin räjähtävä pommi, tuota ankaran puhdas-oppista seuraa. Herttuatar parka, joka oli oikein pieni tenhotar sulostuttamaan Ludvig XIV:n aikaisten vanhojen naisien yksinkertaista ja nunnamaista käytöstapaa, pani koko neronsa liikkeelle, saadaksensa tavalliset vieraansa suvaitsemaan hänen pelastajansa säälimätöntä puhetapaa. Kun herra Gandrax oli hänen luonansa päivällisellä, joka tapahtui niin usein kuin mahdollista, niin hän imarteli ja mairitteli häntä sekä pyysi häntä sekä silmäyksillä että sanoilla mukaantumaan vaikka kuinka vähän tahansa toisten mielipiteisin ja tapoihin.
— Mutta, Gandrax, hän sanoi hänelle, leikki syrjään, uskottehan toki Jumalaan?
— Epäilemättä, hyvä herttuatar, Gandrax vastasi kylmäverisesti, kaikkisuuden Pan nimiseen jumalaan!