— Mutta ainakin, hän jatkoi tuokion kuluttua, on eräs asia, josta paljon puhutaan, ja johon tekin, ystäväni, luultavasti uskotte: se on rakkaus.
— Josko uskon sitä, rouva! Gandrax vastasi ikäänkuin häntä olisi pistetty; kuinkas sitten! Rakkaus on eräitten päälaen ja takaraivon kalvojen keskinäistä väräjämistä!
Tapahtuipa väliin, ett'ei vanha herttuatar enää jaksanut häntä kuunnella.
— Oi, ystäväni! hän huudahti eräänä päivänä, eiköhän Jumala minulle koskaan anna niin paljon rohkeutta, että saattaisin näyttää teille ovea?
Louis Gandrax'in maine, hänen vapaamielisyytensä ja hänen kummallinen tuttavuutensa de Sauves'in perheessä eivät olleet ainoat syyt, minkätähden hän herätti Sibyllan huomiota: hänen suustansa hän kuuli useimmiten Raoul'in lumoavan nimen. Hän puhui herra de Chalys'ista aina vakavalla kunnioituksella, jossa ei milloinkaan ollut hänen puheessansa niin tavallista ivallisuutta. Hän tiesi, että he olivat likeisessä ystävyydessä, ja että hra Gandrax oli ollut koko Raoul'in pitkän poissaolon aikana hänen harras ja melkein ainoa kirjeenvaihtajansa. Ainoastansa tämän tähden hänen hiukan oudot ja vastenmieliset kasvonsa saivat Sibyllan silmissä lempeämmän värin, ja hän alkoi tuntea melkein myötätuntoisuutta tätä miestä kohtaan, joka muuten tuntui olevan hänestä yhtä etäällä, kuin maa on taivaasta.
Jo samana aamuna, kun Raoul saapui Pariisiin, oli hän käynyt Louis Gandrax'in luona ja viettänyt hänen seurassansa osan päivästä. Hiukan kummastellen Gandrax siis näki kreivin jälleen kello 11:n aikaan illalla tulevan hänen luostarimaiseen työhuoneesensa, missä hän askaroitsi pienen ylioppilaslampun valossa.
— Hyvä! hän sanoi. Hyvä, että tulit toistamiseen… eihän sinulle mitään liene tapahtunut?
— Ei mitään erinomaista, Raoul sanoi. Asia kannattaa kuitenkin kertomista. Ottaen erään tuolin, hän jatkoi: — Pahus, kun sinun luonasi saa huonosti istua! Minä pyydän sinua, osta minun mielikseni nojatuoli, vaikka sillä sitten olisi Utrechtilainen päällystin! — Ajatteleppas, ystäväni, miten auttamatoin lurjus minä olen! Tuskin olen ollut päivän Pariisissa, kun jo olen joutunut seikkailuihin.
— Mene jo tiehesi! nuori tiedemies sanoi.
— Sieltä juuri tulen, ystäväni, vastasi kreivi, ja kysymys onkin, pitääkö minun heti taas lähteä. Ensinnäkin, on minun moittiminen itseäni siitä, että olen salannut sinulta jotakin: rikokseni on niiltä ajoilta, kun läksin Persiaan. Minä uskotin sinua, ett'ei tähän matkaan ollut muuta syytä kuin uteliaisuuteni ja taiteilijan harrastukseni. Asian laita ei ollut ihan niin; mutta koska sellainen ystävyys, kuin meidän, ei välitä ensinkään salaisuuksista, niin katsoin tosiaan turhaksi niitä sinulle ilmoittaa… etenkin kun tuntuivat vähän naurettavilta. Tunnethan serkkuni, herttuatar Blanche'n?