— Tietysti, koska tavallisesti pelastan hänen anoppinsa hengen joka viikko.
— Sinä muistat sen erityisen ystävyyden, jota osotin hänen äitiänsä ja häntä itseänsä kohtaan. Kolmena neljänä vuotena kävin säännöllisesti rouva de Guy-Fenrand'in kanssa luostarissa, missä hänen tyttärensä sai kasvatuksensa. Minusta tuo pienokainen oli tytön nupukka… jota pidin sangen hyvänä… mutta siinä oli kaikki! Ulkonäöltänsä, hän ei juuri ollut suloinen… muuten oli hän nukke! Muuten naiminen ei minua ensinkään miellyttänyt. Mutta… jokin epäselvä ääni… joka saattoi olla pelkkää itserakkautta… kuiskasi minulle, että pienokainen piti minua varsin verrattomana, ja että hänen äitinsä salaa katsoi meidän yhdistystämme kuin kohtalon kirjaan kirjoitettua määräystä… Tämä saattoi minut pelkäämään selityksiä, selkkauksia ja ikävyyksiä; sanalla sanoen, ajattelin: lyhin tie paras, ja pistin yht'äkkiä pillit pussiini paria kolmea kuukautta ennen kuin serkkuni pääsi luostarista… ja lähdin Persiaan!
— Heikkoutta! Gandrax jupisi. Entä sitte?
— Eräästä sinun ensi kirjeistäsi sain Ispahan'issa tietää Blanche'n ja Sauves'in herttuan naimisen… Minä kiitin siitä Allah'ta isossa moskeessa… Kuitenkin, varovaisuuden tähden, tahdoin antaa tämän avioliiton rauhassa vahvistua ja juurtua… Oleskelin vuoden Persiassa, vuoden Konstantinopelissa, vuoden Kairossa, vuoden… en enää muista missä!
— Kreikassa! Gandrax sanoi.
— Aivan oikein. Kreikassa… ja palaan kotiin. — Tän'iltana menen, päivällisen jälkeen, tervehtimään täti de Guy-Ferrand'ia, niinkuin velvollisuuteni olikin… Vastaan-otto on alussa vähän kylmä… Sitten, koska hän on kelpo muija, ja koska muuten hänen tyttärensä on herttuatar, hän on pian yhtä ystävällinen kuin ennenkin… Tulee sitten nuori herttuatar sinne! Luulen huomanneeni, aina tervehdyssyleilystä jäähyväissyleilyyn saakka, hänen käytöksessänsä hieman salaista vihaa, kylmyyttä, liikutusta, hämmästystä… enkä tiedä mitä vielä!
— Turhia! Gandrax sanoi, sinä väsytät kertomuksellasi! Hän, sinun serkkusi, jumaloi miestänsä, ja syystä kyllä, sillä hän on muhkea ulkonäöltään, juuri sopiva hänelle, ja on jo antanut hänelle kaksi lapsi kultaa!
— Sinä puhut liiaksi, ystäväni, Raoul vastasi tyynesti. Tiedä siis, että sittenkuin rouva de Guy-Ferrand jätti minut yksikseni nuoren herttuattaren kanssa… Siitä on nyt neljännestä vaille tunti… minä tahdoin onnitella hänen onnellisuuttansa, jota sinäkin ylistät… Hän katsoo silloin ensi kerran minua silmiin, puhkee itkuun ja rientää viereiseen huoneesen.
— O-oho! Gandrax sanoi rypistäen kulmakarvojaan.
— Tuokion kuluttua hän palasi tointuneena ja osottihe lempeäksi, ystävälliseksi ja sisarelliseksi, mutta kaiken tämän ohessa hän ei ollut ensinkään luonnollinen ja hänen silmissänsä oli kuumeen tapainen loiste. — No, quid dicis, Thomas? Mitäs tuumit, Tuomas?