— En ole taiteilija enkä akka, hän sanoi, ja olen paha kyllä yhtä jyrkästi uskomatoin kuin sinäkin… Mutta minä olen ihminen jolla on verta suonissa ja intohimoja sydämessä… Ja ällös sinä, Louis ystäväni, milloinkaan oppiko tuntemaan, kuinka vähäpätöisiä esteitä ja horjuvia lohdutuksia järjen pätevimmätkin todistukset ovat mielen raivoa ja sydämen myrskyjä vastaan!
— Amen! Gandrax sanoi.
— Puhukaamme toisista asioista, Raoul jatkoi yht'äkkiä, jälleen istuutuen. Onpa muutakin kummallista minulle tänään tapahtunut. Minä tapasin Champs-Elysées'illa, sangen komeissa, vaakunoituissa vaunuissa tuon ihanan olennon, josta olen sinulle ennenkin puhunut pari sanaa… joka oli samaan aikaan kuin serkkunikin luostarissa, jonka kuvan minä hätimiten kyhäsin ja joka lupasi… Mikä olikaan taas hänen nimensä?… Klotilda?…
Nuori tiedemies hypähti seisomaan ja kysyi kylmästi, nojaten kamiinia vasten:
— Klotilda Desrozais, vai kuka? Hän on tätä nykyä paroonitar de Val-Chesnay, ja, ainakin minun tietääkseni, sangen rikas, komea ja ylen siro.
— Mitä! Olihan hän köyhä!… Kuka on hänen miehensä?
— Eräs pieni, jäykkä ja vaaleanverinen herra, joka elää yksin-omaisesti kilpa-ajojen pölystä… ei juuri mikään erinomainen! Paroonitar on saanut hänet maalla satimeensa, tuonut hänet hänen äitinsä luota ja pannut hänet tohvelinsa alle, kuten sanotaan.
— Sepä ei ole kumma… Puhutaanko hänestä?
— Ei tähän saakka ainakaan, tietääkseni.
— Se on ihmeellistä… Käykö hän serkkuni luona?