Kreivi Raoul de Chalys oli jo pienenä jäänyt jommoisenkin omaisuuden herraksi: yhtähyvin hän oli palavan tiedonhalun ja velvollisuuden tuntonsa tähden uhrannut paljon vaivoja ja öitä henkisen kasvatuksensa hyväksi. Hän tahtoi oppia tuntemaan jokaisen aikansa kuuluisan miehen ja hänen intonsa oli johtanut hänet tieteellisiinkin harrastuksiin, joihin hänellä ei kuitenkaan ollut halua eikä taipumusta. Ikäänkuin jonkinlainen täydellisyyden kaipaus oli hänet ensin saattanut Louis Gandrax'in pariin, jonka suuret luonnonlahjat, puhdas elämä ja luja karakteeri olivat häntä ihastuttaneet, vaan eivät kuitenkaan häntä hallinneet; sillä vaikka nämät molemmat miehet olivat sangen erilaiset luonnonlaatunsa ja vaiheittensa puolesta, niin oli heissä kuitenkin jotakin korkeampaa yhtäläisyyttä, joka ei sallinut kummankaan ylivaltaa, vaan teki todellisen ystävyyden heidän välillensä välttämättömäksi. Louis Gandrax'in jäiseen kylmyyteen Raoul'in intohimoinen sielu ja tulinen mieli loi, kuten aurinko napamailla, sellaista lämpöä ja eloa, joka tuntui ihastuttavan ja suloisesti kiihoittavan nuorta tiedemiestä; Raoul puolestansa tunsi omituista iloa, kun hän sai kiihkeän epäilyksensä viihdykkeeksi kuulla ystävänsä suusta sattuvia ja rauhoittavia lauseita.
Raoul, ollen yleensäkin taiteisin mieltynyt, tunsi erityistä taipumista maalaamiseen: hän oli innokkaasti koittanut edistyä tässä, ja harjoiteltuansa kymmenkunta vuotta salassa taidettansa, muutamat hänen harvat, mutta mainiot taulunsa olivat yhdessä harppauksessa tehneet hänestä mestarin. — Kotiintulonsa seuraavana päivänä hän sulkeutui työhuoneesensa aikoen tauluiksi maalata muutamia sivuja itämaisesta albumistansa ja tehden sen hyvän päätöksen, että hän lakkaamattomalla työllä tukahuttaisi sen kiihkeän ja pahan viettelyksen, joka veti häntä de Sauves'in palatsiin. Mutta vaikka häneltä ei tahtoa puuttunut, niin hän ei kuitenkaan saattanut olla niin luja päätöksessänsä, että hän olisi hyljännyt sen päivälliskutsun, minkä rouva de Guy-Ferrand muutaman päivän kuluttua hänelle lähetti. Hän lähti siis sinne tyytyväisenä, että hän oli osottanut niin suurta lujuutta ja että hänellä nyt oli laillinen syy olla sitä osottamatta. Häntä hämmästytti suuresti hänen serkkunsa iloinen ja huoleton käytös. Seuraavana päivänä hän lähti hyvällä omatunnolla tervehtimään leskiherttuatarta, joka otti hänet sangen kohteliaasti vastaan; mutta hänen serkkunsa oli haukottelevinansa viuhkaimensa suojassa, sill'aikaa kun hän kertoi matkoistansa, ja hän oli jo kokonaan suuttua, kun nuori paroonitar de Val-Chesnay, syntyisin Klotilda Desrozais, astui saliin ja antoi toisen suunnan hänen ajatuksillensa. — Klotilda ei puhunut hänelle, ei katsellut häntä eikä näyttänyt edes tuntevankaan häntä. Tämä harmitti häntä sitä enemmän, kun häntä häikäisi hänen kauneutensa hurmaava loisto. Lyhyen aikaa juteltuansa nuori paroonitar, ollen pois lähdössä, kääntyi erään puolikuolleen vanhuksen puoleen, joka sattui myöskin olemaan läsnä ja oli vetäytynyt erään esiripun verhoon, ja jota ei kukaan näyttänyt huomaavan.
— Herranen aika! herra Vicomte, hän sanoi hänelle, en enää koskaan näe teitä luonani maanantaisin!… Mitä olen teille tehnyt?… Teitä ikävöidään suuresti!
Tuntematoin vanhus näytti hämmästyvän ja kumarsi äänettä, kuten herännyt muumio; sitten nuori paroonitar, ollen nyt vasta tuntevinansa Raoul'in ja näyttäen tavattoman hämmästyneeltä, niinkuin se, joka huomaa juuri tehneensä tyhmyyden, lausui sopertaen:
— Jumalani!… minä olisin sangen iloinen, herra… minä otan vastaan maanantai-iltoina… Herranen aika! herra de Chalys, luulen minä?
— Niin, rouva.
— No hyvä, herrani, rouva de Sauves'in ystävälle ja sukulaiselle ei tarvinne sanoakaan, että hän on sangen tervetullut luokseni!
— Minä kiitän, rouvani! Raoul sanoi kumartuen maahan asti; ja hän lisäsi itseksensä, jälleen istuuduttuansa: — Hän on yhä vielä sangen viehättävä!
Kun Klotilda tämän kömpelömäisen hyökkäyksensä kautta oli taas virittänyt verkkonsa entisen ihailijansa varaksi, niin uhkaava loiste välähti nuoren herttuattaren silmissä. Hän saattoi yhtä hyvin ystäväänsä Klotildaa aina eteishuoneisin saakka, ja sanoi hänelle, syleillen häntä hellästi nuorien rouvien tapaan:
— Hän on hirveästi vanhentunut, tuo minun persialaiseni… miten sinä luulet?