Henkilöt:
Timoin, Zeus, Hermes, Plutos, Penia,
Gnathonides, Filiades, Demeas, Thrasykles.
1. Timon. Oi Zeus, sä ystävyyden, vieraanvaraisuuden, toveruuden ja kotilieden suoja, sä valan-valvoja, ja pilvien kasaaja, salaman singahuttaja ja ukonjyristäjä, tai miten nuo löylyn lyömät runoilijahöpsöt muuten sinua nimittelevätkään — varsinkin kun ovat pulassa, mistä saada säkeen täytettä; silloin sinä monilla nimilläs saat säkeen aukkoja täytellä ja antaa runopolville pontta — mihin on nyt sulta jäänyt räiskyvän ratiseva salamasi, jymeän jyrisevä jylinäsi, sun leimahtava, häikäisevän kirkas, kamala ukonnuolesi?[1] Tyhjää loruahan tuo kaikki jo onkin nähty olevan, pelkkää runoilijain savua, ainoastaan puheen pauhinaa. Vaan tuo sinun maanmainio, kauas-ampuva, aina käsillä oleva tulinuolesi, en tiedä eikö tuo jo vaan liene lopen sammunut ja jähtynyt, niin ettei siitä liikene enää pientä kipinääkään pahankuristen varalle.[2] 2. Pikemminpä joku väärän-valan teon aikeissa oleva pelkäisi eilistä lampun kartta kuin sinun kaikkiruhjovan salamasi liekkiä. Niin, heidän luullen sinä heilutatkin vain jotain päresoihtua, jonka tulta ja savua ei kukaan pelkää; jos sillä isketkin, niin ainoa haitta siitä on heistä se, että saavat naamansa noetuksi![3] Kummako sitte että Salmoneus[4] uskalsi jyristä sinua vastaan? Oliko se niin perin tavatonta että noin kiivas ja kuumaverinen mies kerskaili mointa hidasluontoista Zeuta vastaan? Kuinkas muuten? Kun sinä nukut sikeästi ikäänkuin unijuomasta uupuneena, niin ettet kuule valapattoja etkä näe muita ilkitöitä, vaan olet vanhuuttas käynyt räämäsilmäksi ja huonoksi näöltäs sekä korvistas kuuroksi niinkuin ikäloppu ainakin. — 3. Nuorena olit tosin kiivas ja kiukkuinen,[5] tuima ja tulinen, ja silloin kuritit kovasti pahantekijöitä ja väkivaltaisia etkä suonut heille mitään sotilakkoa. Aina oli nalkkisi täydessä toimessa, kilpesi (egiidisi) heilui aina, jylinäsi jyrisi ja ehtimiseen salamasi sinkoili edestakasin niinkuin heittokeihot kahakassa; maa järähteli ikäänkuin seulassa ravisteltuna, lunta pyrysi parvittain, rakeita paasittain,[6] ja oikein pontevasti pulmakseni, sadekuurot tulla romahtelivat rajusti ja rankasti maahan, joka pisara virtana, ja siitäpä tuota pikaa Deukalionin aikana syntyi veden tulva semmoinen, että kaikki hukkuivat haaksirikkoon aaltojen alle, ja yksi pieni arkkunen hädintuskin pelastui törmähtäen Lykorian vuorenhuipulle, säilyttäen ihmissuvun taimi-kipinän, josta uusi entistään pahempi sukupolvi sukeusi. — 4. Vaan nyt on toisin, ja siksipä sinä heiltä saatkin velttoutesi ansaitun palkan, kun näet ei kukaan enää sinulle uhraa eikä sinua seppelöitse, paitsi jos se joskus tapahtuu sivuseikkana eli kaupanpäällisenä Olympian leikeissä. Vaan eipä silloinkaan sitä luulla välttämättömäksi, vaan se tapahtuu noin sivumennen ja ajattelematta, vanhan tavan vuoksi. Täten sinusta, jaloin jumala, vähitellen tehdään toinen Kronos: ne panevat sinut viralta pois. Jätän sanomatta, kuinka usein he jo ovat ryöstäneet templiäsi, ovatpa muutamat jo käyneet käsiksi sinuun itseesikin Olympiassa! Vaan sinä, jyryjumala, et viitsinyt edes herättää koiria etkä edes huutaa naapureita hätään, jotta nämä olisivat juosseet rosvojen perään ja ottaneet heidät kiinni, ennenkuin vielä pääsivät pakoon: vaan sinä kaikkivaltias "Titaanien tuhooja" ja "Jättiläisten-voittaja" istuit siinä, kymmenkyynäräinen ukonvaaja kädessäs, ja annoit varasten vaan keritä tukkaasi.[7] Milloinkahan, sinä kummallinen herra, lakkaat tätä niin väliäpitämättä katsomasta? milloin kaiken tään ilkivallan masennat? Montakohan Faesthonia[8] tai Deukalionia tarvitaan rankaisemaan ihmisiä kylliksi niiden äärettömästä häijyydestä? 5. Mutta jätän sikseen yhteiset asiat, ja puhun vaan omasta kohdastani. Minä, joka nostin jalkeille niin monta atheenalaista, joka tein monta köyhää raukkaa rikkaaksi ja autoin kaikkia hätää kärsiviä, jopa tuhlasin koko summattomat varani ystävilleni hyväntekemiseen[9] — nyt kun kaiken tämän kautta olen joutunut köyhäksi, nytpä saan jos jotakin heiltä kärsiä. Nytpä eivät enää ole tuntevinaan minua, ja ne samat ihmiset, jotka ennen nöyrästi kumartelivat ja ryömivät edessäni ja tottelivat mun pienintä vihjaustani, ne nyt hätinä katsahtavat minuun. Jos sattumalta kohtaan jonkun heistä kadulla, niin kiertää hän minut kiireesti, aivan niinkuin kauan aikaa sitte kuolleen vainajan vanhuuttaan kumoon kaatuneen muistopatsaan ohi mennään, sen kirjoitusta lukemattakaan; niin monipa jo kaukaa, minut nähtyään, kääntyy toiselle tielle, ikäänkuin peläten kohtaavansa jotain pahan-enteistä ja inhaa ilmiötä, jos kohtaisi minun, jota he vähä aikaa sitte kiittelivät suojelijakseen ja hyväntekijäkseen. — 6. Niinpä siis hädän ajamana tälle takamaalle, ylläni kurja nahkapuku, kaivelen maata neljän obolin[10] päiväpalkasta ja juttelen filosofiaa lapiolleni ja tälle autiolle seudulle. Sen verran voitan tällä kumminkin, ettei minun täällä tarvitse nähdä noita monia, joiden vastoin heidän ansiotaan käy hyvin; sillä sitä en saata sietää. Jospa siis nyt kerrankin, sä Kronon ja Rhean poika, ravistaisit päältäsi tuon syvän ja sikeän unesi — sillä vetelethän raskaampaa unta kuin itse Epimenides[11] — sytyttäisit tulinuolesi Aetnan ahjosta tai muuten virittäisit ne ilmi-liekkiin ja vielä kerran ilmestyisit tuona miehekkäänä ja nuoren reippaana Zeuna — jos ehkei vaan ole totta mitä Kretalaiset juttelevat sinusta ja sun haudastasi.
7. Zeus (katsoen alas Olympista, Hermekselle). Kuules Hermes! Kukahan tuo lienee tuolla alhaalla Attikassa Hymetton juurella, tuo likainen ryysyinen vuohennahalla vyötetty mies rahjus joka niin huutaa ja meluaa?[12] Hän on selkä kyyryssä ja kaivaa maata, luulenma. Mikä rohkea ja laverteleva äijä! Taitaa olla joku filosofi. Ei hän muuten semmoista jumalatonta suukopua pitäisi meitä vastaan.
Hermes. Kuinka, isäni! Etkö enää tunne Timonia Echekrateen poikaa Kollyttosta, häntä joka niin usein kestitsi meitä juhla-uhreilla, jopa kokonaisilla hekatombeilla, hän jonka luona me usein niin ihanaa iloa pidimme Diasia-juhlissa?
Zeus. No jestanpoo sitä muutosta! Tosiaanko! tuo komea rikas mies, jonka ympärillä aina liehui niin paljo ystäviä? Mikäs hänelle on tapahtunutkaan kun hän on tuommoiseen tilaan joutunut? Siis nähtävästi kurja kuokkuri, päiväpalkkalainen, päättäen tuosta raskaasta kuokasta, jota hän heiluttaa.
8. Hermes. Voisi sanoa, että hänet hävitti hänen hyvyytensä, ihmisrakkautensa ja surkonsa kaikkia hädänalaisia kohtaan; mutta totta puhuen, se oli hänen ymmärtämättömyytensä, typeryytensä ja älyttömyytensä ystävien valinnassa,[13] hän kun ei älynnyt että hän hyvyydellään suosi susia ja korppeja, vaan vaikka nuo petolinnut syödä nokkivat onnettoman maksaa, luuli hän niitä pelkiksi ystävikseen ja veljikseen, jotka muka vaan ystävyydestä häntä kohtaan jakoivat hänen kanssaan saalista. Vaan kuinkas kävi? Sitte kun olivat hänestä tyynni jyrsineet ja kalvaneet kaiken lihan luita myöten, vieläpä, jos luihin oli jäänyt hiukan ydintä, perin tarkoin senkin suuhunsa imeneet, lähtivät ne tiehensä, jättäen hänet kuivana luurankona, juuresta poikkihakattuna puun runkona[14] maahan makaamaan, sen enempää häntä tuntematta tai katsomatta — sillä mitäspä hänestä enää? — saatikka sitte että olisivat häntä nyt vuorostaan auttaneet tai antaneet hälle jotain takasin. Siitäpä syystä hän nyt kuokkurina ja nahkavaatteissa, kuten näet, häpeästä jätettyään kaupungin, päiväpalkasta viljelee maata, synkkämielisenä ja äissään, kun nuo hänen vahingostaan rikastuneet konnat ylpeästi astuvat hänen ohitsensa, enää muistamattakaan että hänen nimensä muinoin oli tuo "rikas" Timon.
9. Zeus. Mutta tuota miestä ei saa enää heittää huomaamatta ja laiminlyödä. Eipä hän suinkaan suotta vaikeroitse vaivojansa ja soimaa meitä, jos olemme yhtä kiittämättömät kuin nuo konnamaiset imartelijat ja unhotamme miehen, joka alttareilla on meille polttanut niin monta lihavaa härän ja vuohen reittä. Tunnenpa vieläkin nenässäni niiden makeaa käryä. Muuten täss' on ollut niin paljo puuhaa ja tointa,[15] nuo valapatturit, rosvot ja ryöstelijät pitävät niin kauheaa melua, ja etenkin on semmoinen pelko kirkonvarkaista — niitä kun on paljo, ovat vaikeat silmällä pitää enkä niiltä uskalla hetkeksikään silmiäni ummistaa — niin etten enää moneen aikaan ole kerjennyt katsahtaa Attikan puolelle, etenkin sittekun filosofia ja sanakiistat siell' on ruvennut rehottamaan. Sillä siellä on nyt sellainen riita ja rähinä, ettei hurskasten rukouksia enää voi kuullakaan: siis täytyy joko istua korvat lummessa tai ruveta noiden rääkättäväksi, ne kun suurella äänellä saarnata holottavat jostain "hyveestä" tai "ruumiittomista olioista" tai mitä rojua se lieneekään.[16] Siitäpä syystä emme ollenkaan tulleet huomanneeksi tuota kelpo miestä.
10. Vaan kuules nyt, Hermes! Ota mukaasi Plutos (Rikkauden jumala) ja lähde viipymättä hänen luokseen. Vieköön Plutos muassaan Thesaurin (Aarteen); asukoot molemmin Timonin luona ja älkööt ensi hopussa sieltä paetko, jos kohta hän hyvänluontoisuutensa viettelyksestä taaskin alkaisi heitä kotoaan karkoitella. Mitä taas tulee noihin imartelijoihin ja heidän kiittämättömyyteensä häntä kohtaan, niin pidän minä siitä asiasta toiste huolta. Jahka saan salamani paratuksi ja kuntoon, niin kyllä minä ne lurjukset opetan.[17] Siitä särkyi näet kaksi suurinta sädettä ja muut tylstyivät, kun tuonaan liian kiivaasti iskaisin Anaxagoras sofistaa, joka uskotteli oppilaitaan että meitä jumalia ei ole olemassakaan.[18] En tosin osannut häntä — sillä Perikles nosti kätensä hänen suojakseen — mutta salama iski tuonne Kastorin ja Polydeukeen templiin ja poltti sen poroksi, vaan itse se oli vähällä särkyä säpäleiksi kallioon. Vaan taitaapa siinäkin jo olla kyllin kuritusta noille lurjuksille, kun jälleen näkevät Timonin entistään upporikkaampana.
11. Hermes (itsekseen, Plutoa noutaessaan). Kas vaan! kun huutaa kohti kurkkuaan, räyhää rohkeasti ja pauhaa pahanpäiväisesti — kyllä siitä usein on apua, eikä ainoastaan käräjöiville, vaan jumaliltakin rukoileville. Kas vaan Timonia! Keppikerjäläisestä tulee hän nyt yhtäkkiä upporikkaaksi sillä vaan, että hän rohkeni räyhätä ja herjata Zeuta rukoillessaan; jos hän olisi jäänyt ääneti selkä kyyryssä maata kaivamaan, kyllä hän huoleti vastakin saisi kaivaa.