”Todellako?” sanoi Peter. ”Minusta ei ole lystiä katsella sellaista. Muutamista ei mikään ole niin lystiä kuin katsella, kuinka neekerit potkivat, mutta minä en voi sietää sitä. Se panee voimaan pahoin. Ei se ole pelkurimaisuutta”, vakuutti Peter nopeasti, sillä hän pelkäsi että vieras saisi huonon käsityksen hänen rohkeudestaan. ”Jos on kysymys ampumisesta ja taisteluista, niin kyllä minä olen mukana. Voin lyödä vetoa, että olen tappanut yhtä monta neekeriä kuin kuka tahansa meikäläisistä. Mutta piiskaamista ja hirttämistä en voi sietää. Se riippuu tietysti siitä, miten on kasvatettu. Äiti ei koskaan antanut tappaa meidän hanhiakaan. Ne kuolivat vanhuuttaan ja me käytimme vain höyhenet ja munat. Ja hän sanoi alituiseen minulle: ’elä lyö pienempää, elä lyö heikompaa, elä lyö ketään joka ei voi lyödä sinua yhtä kovaa takaisin!’ Kun tuommoista alituiseen toitotetaan korviin, ei siitä pääse ikinä maailmassa. Kerran meikäläiset olivat ampuneet neekerin. He kertoivat, että hän istui hiljaa kuin kivipatsas, käsivarret säärien ympäri. Muutamat meidän väestä antoivat hänelle korvapuusteja ennen ampumista. Tuollaista en minä voi sietää. Se nostattaa pahaa elämää tänne.” Peter painoi kädellään sydänalaansa. ”Kyllä minä ammun vaikka kuinka monta, vallankin kun he juoksevat pakoon, mutta heitä ei pidä sitoa kiinni.”
”Minä olin siellä, kun tuo mies ammuttiin,” sanoi vieras.
”Oh – te näytte olleen joka paikassa,” sanoi Peter. ”Oletteko nähnyt Cecil Rhodesin?”
”Olen nähnyt hänet?” sanoi vieras.
”Hän se on kuolema neekereille,” sanoi Peter Halket lämmitellen käsiään. ”Sanotaan että kun hän oli pääministerinä siirtomaassa, hän koetti säätää semmoisen lain, joka antaisi isännille oikeuden ruoskittaa neekeripalvelijoitaan, kun nämä tekivät jotain epämieluista. Mutta muut englantilaiset eivät suostuneet siihen. Mutta täällä hän voi tehdä mitä ikinä hän tahtoo. Siitä syystä niin moni tahtoisi, että häntä ei lähetettäisi pois. He sanovat näin: jos tänne asetetaan englantilainen hallitus, niin se antaa neekereille maata. Ja sitten se antaa heille äänestysoikeuden ja sivistystä ja kasvatusta ja kaikenmoista sellaista. Mutta Cecil Rhodes hän pitää ne peijakkaat kurissa! Hän sanoo pitävänsä enemmän maasta kuin neekereistä. He sanovat että Cecil Rhodes jakaa maan meille ja pakoittaa neekerit tekemään työtä meidän maallamme, kysymättä rahtuakaan heidän tahtoaan. Ja sehän on aivan yhtä edullista kuin orjien pito. Eikä näistä edes tarvitse pitää huolta vanhoilla päivillä. Minä olen Rhodesin puolella. Se on helkkarin hyvä tuuma. Emme me tule tänne työtä tekemään, sitä kyllä voi tehdä Englannissakin. Me tulemme tänne hankkimaan rahaa, ja kuinka me sitä saamme, elleivät neekerit tee työtä meille, tai ellemme perusta yhtiötä? Hän on kuolema kaikille neekereille, tuo Rhodes!” sanoi Peter miettiväisenä. ”Sanotaan, että jos tänne asetetaan brittiläinen hallitus, ja jos sitten sattuisi lyömään neekeriä ja siitä olisi pahempia seurauksia, niin paikalla siitä syntyisi oikeudenkäynti ja kaikenlaista harmia. Mutta Cecil se on poika, joka ei semmoisesta välitä niin mitään, kunhan vain ei häntä panna välikäteen.”
Vieras katsoi kirkkaita liekkejä, jotka kohosivat korkealle tyyneessä yöilmassa. Sitten hän äkkiä säpsähti.
”Mitä nyt?” sanoi Peter. ”Kuuletteko mitään?”
”Kuulen etäältä itkua,” sanoi vieras, ”ja lyöntejä. Ja kuulen miesten ja naisten kutsuvan minua.”
Peter kuunteli tarkkaan. ”En voi kuulla yhtään mitään”, sanoi hän. ”Se on kai teidän omassa päässänne. Minä kuulen joskus ääniä päässäni.” Hän kuunteli vielä tarkkaan. ”Ei kuulu ikinä mitään. On niin perin hiljaista.”
He istuivat ääneti hetkisen.