”Hm,” sanoi Peter, ”minä olen kristitty – me olemme kaikki kristityitä.”
Vieras katsoi tuleen, ja Peter tahtoi mielellään vaihtaa keskusteluainetta. ”Se on vallan omituista kuinka te olette äitini näköinen – tarkoitan käytöstänne. Hän sanoi aina minulle: ’Elä välitä rahansaaliista, Peter. Liian suuri rikkaus on yhtä paha kuin liian suuri köyhyys’. Te muistutatte niin paljon häntä.”
Vähän ajan perästä Peter sanoi, kumartuen hiukan vieraaseen päin: ”Mistä syystä tulitte tähän maahan, ellette tahdo ansaita rahaa? Ei kukaan tule tänne muusta syystä. Oletteko portugalilaisten puolella?”
”En ole enemmän toisen kansan puolella kuin toisenkaan,” sanoi vieras. ”Ranskalainen ei ole minusta parempi kuin englantilainen, eikä englantilainen parempi kuin kafferilainen tai kiinalainen. Olen kuullut,” lisäsi vieras, ”mustan lapsen itkevän, kun se ryömi äitinsä ruumiilla hakien rintaa, kun äiti makasi kuolleena tien vieressä. Olen myöskin kuullut rikkaan miehen lapsen valittavan palatsissa. Minä kuulen kaikki itkut.”
Peter katsoi häneen tarkasti. ”Kuka te oikeastaan olette?” sanoi hän, ja kumartuen lähemmäksi vierasta hän lisäsi: ”Mitä te täällä teette?”
”Minä kuulun?” sanoi vieras, ”maailman voimakkaimpaan yhtiöön.”
”Oh,” sanoi Peter, istuen suorana, ja kasvoihin tuli ihmettelyn ilme. ”Vai niin, vai niin. Onko se timantti-, vai kulta-, vai maayhtiö?”
”Se on kaiken maailman laajin yhtiö,” sanoi vieras, ”ja se kasvaa kasvamistaan. Siihen kuuluu kaiken rotuista väkeä kaikista maista. Siinä on eskimolaisia, kiinalaisia, turkkilaisia, englantilaisia, kaikkia. Siinä on kaiken uskoista väkeä, buddhalaisia, mahomettilaisia, konfusiolaisia, vapaa-ajattelijoita, ateisteja, kristittyjä, juutalaisia. Se on meille sama, miksi ihmistä sanotaan, kun hän vain kuuluu meihin.”
Peter sanoi: ”Mahtaa olla vaikeata teidän ymmärtää toisianne, jos teitä on niin monta laatua?” Vieras vastasi: ”On merkki, josta me kaikki tunnemme toisemme ja josta koko maailma meidät tuntee[1].”
Ja Peter sanoi: ”Mikä merkki se on?”