Mutta vieras oli vaiti.
”Ahaa, jonkunmoinen vapaamuurari yhdistys!” sanoi Peter, nojautuen kyynäsvarteensa ja katsoen vieraaseen lakkinsa alta. ”Onko täällä paljon teikäläisiä tässä maassa?”
”On,” sanoi vieras. Sitten hän ojensi kättään pimeään. ”Tuolla eräässä luolassa oli kaksi naista. Kun räjähdytitte luolan, jäivät he vahingoittumatta kivilohkareen taakse. Kun te veitte pois kaikki jyvät ja poltitte ne, mitä ette jaksaneet kantaa, oli siellä vakallinen, jota ette huomanneet. Naiset jäivät sinne, sillä toinen oli kahdeksankymmentä vuotta ja toisen piti kohta synnyttää, ja he eivät uskaltaneet lähteä seuraamaan heimonsa jäännöksiä, sillä te olitte heidän kentillään. Joka päivä vanha vaimo jakoi jyviä vakasta ja he keittivät ne yöllä rotkossaan, josta te ette voineet huomata savua. Ja joka päivä vanha vaimo antoi nuorelle kaksi kourallista ja otti itselleen yhden kourallisen sanoen: ’Lapsen tähden sinun kohdussasi’. Ja kun lapsi oli syntynyt ja nuori vaimo parantunut, otti vanha vaimo vaatteen ja kaasi siihen kaikki jyvät vakasta. Ja hän pani jyvät nuoren vaimon pään päälle ja lapsen hänen selkäänsä sanoen: ’Mene pitkin virran rantaa, kunnes tulet pohjoiseen siihen maahan, jonne heimomme läksi. Jonakin päivänä voit sitten lähettää minua noutamaan’. Ja nuori vaimo kysyi: ’Onko sinulla kyllin jyviä vakassa, kunnes tullaan sinua noutamaan?’ Vanha vaimo vastasi: ’Minulla on kyllin.’ Ja hän istui luolan murretulle ovelle ja katseli kuinka nuori vaimo astui alas kukkulata ja ylös virran äyrästä sekä katosi pensaikon taakse. Vanha vaimo katseli tasankoa ja näki sen paikan, jossa neekerikylä oli ollut ja jossa hän oli nuorena tyttönä istuttanut maissia –”
”Minä kohtasin naisen, jolla oli jyviä päänsä päällä ja lapsi selässä!” sanoi Peter hiljaa.
”Ja tänä iltana minä taas näin hänen istuvan luolansa ovella. Kun aurinko oli laskenut, rupesi hän värisemään vilusta. Hän ryömi sisään ja laskeutui vakan viereen. Tänä yönä puoli neljä hän kuolee. Minä olen tuntenut hänet siitä asti, kun hän oli pieni lapsi ja leikki majojen ympärillä, sillä aikaa kun hänen äitinsä työskenteli maissipellolla. Hän kuului meidän yhtiöömme.”
”Todellako!” sanoi Peter.
”On meillä muitakin jäseniä täällä,” sanoi vieras. ”Tuolla asui eräs kullankaivaja,” – hän osoitti pohjoiseen –. ”Hän noitui ja kirosi ihmisten kuullen mutta hänellä oli monta palvelijaa, jotka tiesivät että hän oli heidän ystävänsä, kun hätä tuli. Kun he olivat sairaita, hoiti hän heitä omin käsin, kun heillä oli huolia, menivät he hänen luokseen apua hakemaan. Tämän sodan alkaessa kaikki mustien miesten sydämet olivat katkerina, sillä muutamat valkoiset miehet olivat valehdelleet heille, ja heidän lähettiläänsä oli tapettu, kun he aikoivat pyytää Englantia ottamaan heitä suojaansa. Siihen aikaan muutamat niistä miehistä, jotka taistelivat valkoisia miehiä vastaan, tulivat kullankaivajan asunnolle. Kullankaivaja ampui heihin kolosta, jonka hän oli puhkaissut oveensa, mutta he ampuivat häneen takaisin vanhalla elefanttipyssyllä, ja kuula särki hänen kylkensä, ja hän vaipui lattialle – sillä usein saa syytön kärsiä syyllisen edestä ja armelias mies kaatuu, mutta sortaja menestyy. Silloin hänen musta palvelijansa, joka oli hänen luonaan, otti hänet nopeasti syliinsä ja kantoi hänet asunnon taakse ja sieltä alas virran uomaan, jonne kukaan ihminen ei voinut heidän jälkiään seurata. Siellä palvelija piilotti isäntänsä äyräässä olevaan koloon. Ja kun miehet tulivat asuntoon, eivät he voineet löytää valkoista miestä, eikä näkynyt jälkiä hänen askeleistaan. Mutta illalla kun musta palvelija palasi asunnolle hankkiakseen ruokaa ja lääkkeitä isännälleen, ottivat miehet hänet kiinni ja sanoivat: ’Voi sinua heimosi pettäjä, valkoisen miehen koira, joka puollat niitä, jotka ottavat meiltä maamme ja vaimomme ja tyttäremme aivan silmäimme edessä! Sano heti minne olet hänet piilottanut?” Ja kun hän ei tahtonut vastata heille, tappoivat he hänet asunnon oven eteen. Kun sitten ilta tuli, ryömi valkoinen mies käsillään ja polvillaan ja saapui asuntoonsa hakemaan ruokaa. Kaikki muut miehet olivat menneet, mutta hänen palvelijansa makasi kuolleena oven edessä, ja valkoinen mies arvasi kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän ei jaksanut ryömiä edemmäksi, vaan laskeutui alas oven eteen, ja sinä yönä valkoinen mies ja musta mies makasivat vieretysten, kuolleina. Nuo molemmat olivat minun ystäviäni.”
”Se oli helkkarin reipas neekeri,” sanoi Peter, ”olen kuullut ennenkin samanlaisia juttuja heistä. Kerran eräs tyttö tapettiin, kun hän ei tahtonut ilmaista emäntänsä olopaikkaa. Mutta,” lisäsi Peter epäilevästi, ”kaikki teidän yhtiönne jäsenet näyttävät olevan neekereitä tai joutuvan surmatuiksi.”
”Ne kuuluvat kaikkiin kansakuntiin,” sanoi vieras. ”Eräässä kaupungissa vanhassa siirtomaassa on yksi meidän väkeämme, vähäpätöinen ulkomuodoltaan ja ääneltään. Tapahtui eräänä sunnuntaina, kun paljon väkeä oli kokoontunut hänen ympärilleen, että hän nousi heille saarnaamaan. Ja kun aika tuli, että hänen piti alkamaan, sanoi hän: ’Sen sijaan että puhuisin teille, tahdon lukea teille kertomuksen.’ Ja hän avasi vanhan kirjan, yli kahdentuhannen vuoden vanhan ja luki: ’Sitte tapahtui, että Nabothilla Jesreeliittiläisellä oli viinamäki Jesreelissä, läsnä Ahabin, Samarian kuninkaan huonetta.
Ja Ahab puhui Nabothille ja sanoi: anna minulle viinamäkesi kaalimaaksi, että se on niin läsnä minun huonettani, ja minä annan sen edestä paremman viinamäen; eli jos sinun niin kelpaa, niin minä annan sinulle hopiata niin paljon kuin se maksaa.